Sähköyhtiö Fortumilla on ollut suomalaisyrityksistä ylivoimaisesti suurin Venäjä-riski. Se lähti miljardi-investoinneilla Siperian markkinoille vuonna 2008, mutta joutunee nyt myymään omistuksensa pilkkahinnalla. Miten siinä niin kävi?

Tommi Nieminen ja Marko Junkkari HS, teksti

Hanna Kainulainen HS, kuvitus

Sähköyhtiö Fortumin toimitusjohtaja Markus Rauramo oli järkyttynyt. Mutta hänellä ei ollut varaa jäädä muhimaan tunteisiinsa.

Venäjä oli aloittanut viideltä aamulla 24. helmikuuta 2022 suurhyökkäyksen Ukrainaan. Se laukaisi risteilyohjuksia Kiovaan ja lähti rynnäkköön, jolla oli tarkoitus miehittää pääkaupunki kolmessa vuorokaudessa.

Fortumin kannalta tilanne oli katastrofaalinen. Onhan yhtiöllä ja sen saksalaisella tytäryhtiöllä Uniperillä yhteensä 12 sähkön- ja lämmöntuotantolaitosta eri puolilla Venäjää. Fortumilla on venäläisiä työntekijöitä noin 7 000.

Yhtiön kriisiryhmä kokoontui aamulla kello kahdeksan Fortumin pääkonttorissa Espoon Keilaniemessä. Ryhmä oli perustettu jo ennen Venäjän hyökkäystä, kun sodan uhka oli kasvanut Ukrainan rajalla. Mutta nyt ei tarvinnut enää pyöritellä skenaarioita.

Nyt oli tosi kyseessä.

Markus Rauramo on toiminut Fortumin toimitusjohtajana vuodesta 2020. (Miikka Pirinen)

Kriisikokousta johti 54-vuotias Rauramo. Liiketoimintajohtajien lisäksi kokouksessa oli edustajia yhtiön turvallisuus-, laki-, talous-, yhteiskuntasuhde- ja viestintäyksiköistä. Fortumin Venäjän-yksikön johtaja Aleksandr Tšuvajev osallistui Teams-yhteydellä.

Hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä Fortumin kriisiryhmä kokoontui peräti kolmesti. Sen lisäksi Rauramolla oli johtoryhmän kokous, jossa oli alun perin ollut tarkoitus käydä rutiininomaisesti läpi yhtiön tuloskatsausta.

Kriisipalavereista Rauramo työnsi pikaraporttia Fortumin hallitukselle.

Kello 15.35 Fortum julkaisi tiedotteen, jossa se kieli keskellä suuta kertoi olevansa ”erittäin pahoillaan tilanteen kärjistymisestä ja Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan”.

Yhtiö kuitenkin korosti, että kaikki sen liiketoiminnat Venäjällä toimivat edelleen normaalisti.

Suuria voimalaitoksia ei voi pysäyttää yhdessä aamupäivässä. Silti Fortumin johtoryhmälle oli päivänselvää, että Venäjän todellisuus oli muuttunut kertarysäyksellä. Maa oli nyt suursodan hyökkääjävaltio, jota vastaan alkaisivat täysimittaiset talouspakotteet ja josta länsiyhtiöt joukolla pakenisivat.

Fortumin Venäjän-valloitus oli alusta lähtien ollut korkean riskin operaatio, ja nyt riski oli lauennut pahimmalla mahdollisella tavalla.

Eikä Fortum ollut Putinin Venäjälle sattumalta ajautunut. Venäjän 2000-luvun alun sähköreformissa yksityistettiin maan tuotantolaitoksia Karjalasta kauas Uralin taakse Siperiaan.

Sinne lähdettiin Keilaniemestä kuin kultakuumeen aikana Klondikeen.

Kuva liikkuu skrollaamalla.

Tapaamme Markus Rauramon Fortumin pääkonttorin kliinisessä neuvotteluhuoneessa Espoon Keilaniemessä.

Rauramon esiliinana on viestintäjohtaja Pauliina Vuosio, joka asettuu pariin otteeseen tulpaksi, kun olisi saatava vastauksia hankalampiin kysymyksiin.

”Tuota emme ole kertoneet ulos”, Vuosio muistuttaa toimitusjohtajaa.

Pääasiassa Rauramo kuitenkin vastailee venkoilematta Venäjää koskeviin kysymyksiin. Vaikka hän ilmiselvästi puhuisi mieluummin energiasiirtymästä eli yhtiön tavoitteesta korvata fossiilista sähköntuotantoa uusiutuvalla.

Heti haastattelun alkuun Rauramo tuomitsee jyrkin sanoin Venäjän hyökkäyksen.

”Se on hirveä asia”, hän sanoo. ”Olen pettynyt ja surullinen.”

Inhimillinen kärsimys on yksi asia. Mutta sota on katastrofi myös Fortumille, jolla on koko 2000-luvun ollut kaikista suomalaisyrityksistä ylivoimaisesti suurin Venäjä-riski.

Ovat ensinnäkin ne 12 venäläistä voimalaitosta. Sen lisäksi Fortumin saksalainen tytäryhtiö Uniper on Euroopan suurimpia venäläisen maakaasun ostajia.

Juuri maakaasun takia Uniper on vaakalaudalla. Jos EU saa jossain vaiheessa päätettyä venäläisen maakaasun tuontikiellosta, iso osa tytäryhtiön bisneksestä katoaa. Yhtiö tuskin menee silti konkurssiin, sillä Saksan hallitus tullee hätätilanteessa apuun. Onhan Uniper keskeinen osa Saksan energiahuoltoa.

Jos Saksan valtio joutuu pelastamaan Uniperin, voi veikata, että Fortum menettää valtaosan Uniperiin sijoittamistaan miljardeista. Sen lisäksi Fortumilla on jo entuudestaan valtavat riskit Uniperin johdannaisista, joita se on käyttänyt maakaasun hintavaihteluilta suojautumiseen.

Toimitusjohtaja Rauramo vaikuttaa puhuvan vähän varoen, kun häneltä kysyy Fortumin Venäjän-operaatioista, joita on tehty häntä edeltävien toimitusjohtajien, Pekka Lundmarkin, Tapio Kuulan ja Mikael Liliuksen, valtakausilla. Rauramo itse tuli Fortumin palvelukseen talousjohtajaksi vuonna 2012. Toimitusjohtajana hän on toiminut kesästä 2020.

Rauramo myöntää, että Fortumin Venäjä-riski on ollut merkittävä jo vuodesta 2008.

”Mutta se riski ei ole missään vaiheessa ollut sellainen, että se riskeeraisi yhtiön koko tulevaisuuden. Siinä mielessä riskin hajautus on ollut olemassa”, hän sanoo.

Joka tapauksessa Fortum on ollut koko sotakevään melkoisessa limbossa. Yhtiö on jo kertonut tekevänsä 2,1 miljardin euron alaskirjaukset Venäjän-liiketoimistaan. Yhtiön noin viiden ja puolen miljardin euron Venäjä-sijoitusten arvosta on siis kadonnut iso osa taivaan tuuliin.

Fortumilla on paraikaa käynnissä voimalaitosten myyntiprosessi, jossa tarjousta harkitsee venäläisen Kommersant-lehden tietojen mukaan ainakin kaksi Venäjän valtionyhtiötä, Gazprom ja Inter RAO.

Fortum joutunee myymään Venäjän-omistuksensa reippaaseen alihintaan, sillä poliittisessa paineessa yhtiöllä ei ole muuta mahdollisuutta kuin poistua nopeasti Venäjältä. Myös ostajat tietävät myyjän pakkoraon.

Toisaalta Fortumin kannalta on tietysti hyvä, jos se ylipäätään saa rahaa omistuksistaan. Kevään mittaan on spekuloitu jopa sillä mahdollisuudella, että Venäjä kansallistaisi – siis ryöväisi – Fortumin voimalaitokset.

Fortumin Venäjän-reissu päättyi huonosti. Se on jo selvä. Mutta miten huonosti, se on vielä auki.

Vaikka Fortum kärsii nyt miljarditappiot, se on joka tapauksessa vuosien varrella saanut Venäjä-investoinneistaan kelpo tuottoa. Viime vuonna Fortumin 2,5 miljardin euron liikevoitosta noin viidennes tuli Venäjältä.

Liikemies Seppo Remes sanoo olevansa varma, että loppujen lopuksi Fortum hyötyi Venäjän-bisneksistään. (Jukka Gröndahl / HS)

Seppo Remes on Venäjän ehkä tunnetuin suomalainen hallitusammattilainen ja liikemies. Hän arvioi, että Fortumin 14 vuoden kokonaissaldo Venäjältä saattaa loppujen lopuksi jäädä jopa taloudellisesti plussalle. Paljon on kiinni siitä, millä hinnalla se saa laitokset myytyä.

Remes tuntee Venäjän sähkömarkkinat läpikotaisin, sillä hän oli 2000-luvun alussa Venäjän sähkömonopolin RAO EUS -yhtiön hallituksessa ja mukana komiteassa, joka valmisteli Venäjän sähkömarkkinoiden uudistuksen.

”Olen absoluuttisen varma siitä, että loppujen lopuksi Fortum sai sieltä enemmän rahaa kuin menetti”, Remes rohkenee veikkaamaan.

Raha ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa. Tai ei ainakaan pitäisi olla. Useinhan Venäjältä on ollut taloudellista hyvää saatavissa, Kekkosen ja neuvostokaupan ajoista lähtien.

Moraali onkin sitten toinen kysymys.

Lauhdutintorneja Fortumin voimalaitoksella Njaganissa. Kuva on otettu syyskuussa 2013. (Martti Kainulainen / Lehtikuva)

Vain puoli vuotta sen jälkeen, kun Fortum oli talvella 2008 tehnyt jätti-investoinnin ostamalla Länsi-Siperiasta kahdeksan voimalaitosta, Venäjä hyökkäsi syvälle naapurimaahan, Georgiaan.

Venäjän kiero kehityssuunta oli ollut nähtävissä jo sitä ennen. Oli ollut raaka toinen Tšetšenian sota. Venäjän sisäisissä puhdistuksissa oli murhattu oppositiopoliitikkoja ja toimittajia. Toivo Venäjän demokratisoitumisesta oli alkanut hiipua.

Eivätkö teillä missään vaiheessa hälytyskellot soineet?

”Ajatteluamme kuvaa se, että vaikka siellä on iso markkina ja olisi ollut investointimahdollisuuksia, olemme olleet hyvin harkitsevia sen ison investoinnin jälkeen”, Rauramo sanoo.

Isolla investoinnilla hän viittaa vuoden 2008 kauppaan Länsi-Siperiassa.

Keväällä 2014 Venäjä miehitti ensin Krimin niemimaan Ukrainalta ja sen jälkeen masinoi miehityssodan Itä-Ukrainan Donbasissa.

Ukrainan kriisin takia kansainvälisten vieraiden lukumäärä romahti toukokuussa 2014 Pietarin talousfoorumissa. Länsi boikotoi tapahtumaa.

Paitsi suomalaiset. Putinin isännöimään tapahtumaan lähti useita suomalaisia johtajia, heidän joukossaan Fortumin nyt jo edesmennyt toimitusjohtaja Tapio Kuula, joka puhui paneelikeskustelussa. Sen otsikko oli Haasteiden kääntäminen mahdollisuuksiksi.

Haasteet alkoivat tosin olla jo melkoisia, vaikka harva sitä silloin Venäjän-kaupassa ääneen lausui.

Kolme viikkoa talousfoorumin jälkeen koettiin Itä-Ukrainan sodan järkyttävin yksittäinen tapaus, kun Venäjän tukemat joukot ampuivat alas Malaysia Airlines -yhtiön reittilennon Amsterdamista Kuala Lumpuriin. Kaikki koneessa olleet 298 ihmistä kuolivat.

Venäjän hallitusammattilainen Seppo Remes arvioi, että suomalaisyritykset eivät juurikaan reagoineet Venäjän vuoden 2014 hyökkäykseen Itä-Ukrainaan.

”Tyypillinen asenne oli, että kyseessä on pieni paikallinen konflikti, joka siitä kyllä asettuu”, Remes sanoo.

Hänen mielestään tilanne olisi pitänyt nähdä paremmin.

”Moni ajatteli, että onhan Lähi-idässä sodittu jo 80 vuotta, ja kyllä sielläkin kuitenkin bisnestä tehdään.”

Fortumin riskinhallinta jäi pahasti vaiheeseen.

Vaikka Fortum on kenties ollut varovaisempi vuoden 2008 jälkeen, yhtiö tosiasiassa jatkoi pienemmässä mittakaavassa investoimista Venäjälle loppuun asti.

Viimeiset tuulivoimainvestointeihin liittyvät omistusjärjestelyt Fortum julkisti 18. tammikuuta 2022 eli silloin, kun Venäjällä oli ollut jo kuukausien ajan noin 200 000 raskaasti aseistettua sotilasta Ukrainan rajalla ja maailma pidätti henkeään täysimittaisen sodan uhan alla.

Rauramo perustelee lisäinvestointeja Venäjälle hieman nurinkurisesti riskien pienentämisellä. Hänen mukaansa Fortum on viime vuosina pyrkinyt vähentämään järjestelmällisesti Venäjällä fossiilisten polttoaineiden osuutta sähköntuotannossa ja investoimaan uusiutuvaan tuotantoon. Tuulipuistojen lisääntyessä se on kaavaillut myyvänsä saastuttavimpia, fossiilisilla polttoaineilla toimivia Venäjän-voimaloita pois.

Riskinhallinta jäi kuitenkin pahasti vaiheeseen, sillä riskit laukesivat täysimittaisesti 24. helmikuuta 2022.

Fortumin Venäjän-odysseia oli ollut alusta lähtien ison riskin pokeria, jossa panokset olivat suuret ja potentiaaliset voitot tähtitieteelliset.

Kuinka Siperiaan oikein päädyttiin?

Nesteen toimitusjohtaja Jukka Viinanen ja pääjohtaja Jaakko Ihamuotila tiedotustilaisuudessa kesäkuussa 1997. Tilaisuudessa kerrottiin aikeista yhdistää Neste ja IVO. (Kimmo Mäntylä / Lehtikuva)

Tiistaisena aamupäivänä 17. kesäkuuta vuonna 1997 öljy-yhtiö Nesteen toimitusjohtaja Jukka Viinanen ja pääjohtaja Jaakko Ihamuotila järjestivät tiedotustilaisuuden, jossa he kertoivat aikeista yhdistää Neste ja sähköyhtiö Imatran Voima eli IVO.

Se oli iso talousuutinen. Yhdistymisen myötä syntyisi Suomen suurin yritys, jättimäinen energiayhtiö Neste-IVO, joka sittemmin nimettiin Fortumiksi.

Mutta vain muutamaa tuntia myöhemmin kauppa- ja teollisuusministeri Antti Kalliomäki (sd) piti eduskunnassa oman tiedotustilaisuutensa, jossa hän perui ison osan Nesteen johtajien sanomisista. Kalliomäen mukaan fuusiosta ei ollut vielä sovittu ja asia oli vasta ministeriössä selvitettävänä.

”Ei kannata mennä takapuoli edellä puuhun”, Kalliomäki totesi.

Tilanne oli todella erikoinen. Nesteen johto puhui julkisuudessa fuusiosta, vaikka pääomistaja valtio ei ollut antanut sille siunaustaan.

Tällaista omistajan ylikävelyä ei yleensä tapahdu. Mutta Neste ei olekaan aivan tavallinen yritys.

Nesteen pääjohtajana toimi vuosina 1955–1979 Uolevi Raade, jota kutsuttiin leikkisästi ”diktaattoriksi”.

Raade piti tiiviisti yhteyttä presidentti Urho Kekkoseen, joka puolestaan käytti raakaöljyä Neuvostoliitosta tuonutta Nestettä keskeisenä idänpolitiikan instrumenttina.

Itänaapurista löytyi vuonna 1997 myös yksi Nesteen johdon keskeisistä perusteluista Neste-IVO-fuusiolle. Yhdistynyt yhtiö olisi riittävän iso ajamaan Venäjältä Suomen, Ruotsin ja Tanskan kautta Eurooppaan kulkevaa maakaasuputkea.

Suomalaisten idea oli siis sama, joka vuosia myöhemmin toteutui Itämeren pohjassa kulkevassa Nordstream-kaasuputkessa.

Neste ja IVO yhdistettiin Fortumiksi. Mutta vain viisi vuotta myöhemmin fuusio päätettiin purkaa. Fortum irrotti yhtiöstä öljytoimialansa eli entisen Nesteen ja listasi sen erikseen pörssiin. Palattiin siis takaisin alkupisteeseen.

Sähköyhtiöksi palannut Fortum ilmoitti aikovansa nousta Pohjoismaiden sähköbisneksen mahtiyhtiöksi. Se oli kunnianhimoinen mutta hieman tylsä tavoite. Pohjoismaista ei ollut odotettavissa kovaa kasvua.

Ja kasvua nimenomaan sijoittajat ja markkina-analyytikot Fortumilta tuolloin toivoivat. Samaan suuntaan kannustivat myös toimitusjohtaja Mikael Liliuksen ja muiden Fortum-johtajien hövelit optiojärjestelmät.

Niinpä Fortumin johto käänsi katseensa Venäjälle, jossa 2000-luvun alussa ryhdyttiin yksityistämään valtio-omisteisia sähkömarkkinoita.

Neuvostoliiton 1990-luvun alun hajoamisen jälkeen Venäjän talous ja samalla sähkönkulutus romahtivat. Koska sähkön tuotantoon ja jakeluun ei vuosikausiin investoitu, Neuvostoliitosta perityt sähkölaitokset olivat vuosituhannen alussa kurjassa kunnossa.

Pelättiin jopa, että sähkö loppuisi kesken.

Venäjä päätti ryhtyä houkuttelemaan sähkömarkkinoilleen ulkomaisia investoijia. Se ilmoitti pilkkovansa ja yksityistävänsä jättimäisen kansallisen sähkömonopolinsa RAO UES:n, josta muodostettiin 14 tuotantoyhtiötä ja kuusi sähkötukkuyhtiötä. Ne huutokaupattiin.

Huutokaupoissa ei ollut kyse pelkästä kauppahinnasta. Ostajien piti hinnan lisäksi sitoutua mittavaan investointiohjelmaan, jonka yksityiskohdat myyjä oli etukäteen määritellyt tarkasti jokaista turbiinia myöten.

Investointien vastineeksi Venäjä lupasi länsimaisille ostajille niin sanotun kapasiteettimaksun, joka takasi investoinneille ennalta määritellyn ja riittävän tuoton.

Fortumilla oli pitkä kokemus Venäjän sähkömarkkinoista, sillä sen edeltäjä Imatran Voima sopi jo vuonna 1960 neuvostoliittolaisen sähköyhtiön Lenenergon kanssa sähkön tuonnista Venäjältä Suomeen. Vuonna 1998 Fortum meni vähemmistöomistajaksi Lenenergoon.

Gazprom on osa Venäjän valtion geopoliittista vallankäyttöä.

Vuosien 2007 ja 2008 sähköyhtiöiden huutokaupoissa Fortumia kiinnosti eniten tuotantoyhtiö TGC-1, joka toimi Pietarin alueella ja Venäjän Karjalassa. Fortumilla oli siitä jo entuudestaan vanhan Lenenergo-omistuksen kautta vähemmistöomistus.

TGC-1:n osake-enemmistö meni huutokaupassa kuitenkin Venäjän energiajätille Gazpromille.

Fortum ei ole kertonut, kuinka moneen huutokauppaan se Venäjällä kaikkiaan osallistui. Se oli kuitenkin mukana useammassa kisassa ja hävisi esimerkiksi vuonna 2007 huutokaupan, jossa saksalainen E.on hankki OGK-4-yhtiön viisi voimalaa eri puolilta Venäjää.

Lopulta Fortumilla tärppäsi.

Se voitti vuonna 2008 huutokaupan läntisessä Siperiassa sijaitsevasta TGC-10-yhtiöstä, johon kuului kahdeksan voimalaitosta. Ne olivat todellisia veteraaneja, sillä vanhin voimaloista oli otettu käyttöön vuonna 1930, Josif Stalinin valtakaudella. Fortum sitoutui modernisoimaan laitokset ja rakentamaan myös uuden voimalaitoksen.

Voittajan kirous on taloustieteessä käytetty termi. Sillä tarkoitetaan huutokauppatilannetta, jossa kisan voittaja itse asiassa häviää, koska päätyy maksamaan voitostaan liikaa.

Jo vuonna 2008 moni arvioi, että Fortum maksoi TGC-10:stä ylihintaa.

Fortumilla ei ole tänä päivänäkään tietoa, kuinka monta osallistujaa TGC-10-huutokaupassa loppujen lopuksi oli mukana. Muita länsiyhtiöitä ei tiettävästi ollut.

Kaupan mukana Fortumin riesaksi tuli Venäjällä asioita, joista yhtiön PR-osasto tuskin riemastui. Yksi Fortumin ostamista voimaloista toimitti sähköä Majakin ydinjätelaitokselle ja Ozjorskin suljetulle kaupungille. Majak oli se paikka, johon Imatran Voima oli aikoinaan toimittanut Loviisan ydinvoimalan jätteet.

1950-luvun Neuvostoliitossa Majakin ydinjätelaitoksesta oli kipattu jätettä suoraan sen vieressä sijainneeseen Karatšai-järveen. Kyseinen järvi on väitetysti edelleen maailman saastunein paikka.

Putinin suosio on ollut Fortumin valtti. Ja kukaties, ehkä myös toisinpäin.

Fortum löi Venäjälle sen kokoluokan investointeja, että presidentti Vladimir Putin kiinnostui yhtiöstä henkilökohtaisesti.

Pietarin talousfoorumissa keväällä 2018 Putin herkesi ylistämään Fortumia.

”Suomalainen Fortum on investoinut Venäjälle kuusi miljardia dollaria. Yksi suomalainen yhtiö! Samaan aikaan koko Ranska on investoinut 15 miljardia. Onko tämä normaalia?” Putin kysyi yleisöltä, jossa istui muun muassa Ranskan presidentti Emmanuel Macron.

Samassa foorumissa Fortumin silloinen toimitusjohtaja Pekka Lundmark lobbasi illallisilla suoraan Putinille, että Fortumilla oli Uniperin kanssa Venäjällä byrokraattinen ongelma.

Tilaisuuden jälkeen Venäjän taloudellisen kehityksen ministeri Maksim Oreškin kertoi Lundmarkille saaneensa Putinilta tehtäväksi löytää ongelmaan ratkaisu. Ratkaisu löytyi nopeasti.

Putinin suosio on ollut Fortumin valtti. Ja kukaties, ehkä myös toisinpäin.

Vuonna 2016 Fortum tiedotti myyvänsä omistamansa Tobolskin voimalaitoksen petrokemianyhtiö Siburille. Kiinnostavaksi kaupan teki se, että Siburin omistajana oli Vladimir Putinin tyttären silloinen aviomies Kirill Šamalov.

Lehtitietojen mukaan Šamalov oli saanut vuonna 2013 yhtiöstä 313 miljoonan euron omistuksen 80 euron nimelliseen hintaan. Kyseessä oli tiettävästi Putinin häälahja vävylleen.

Painostettiinko Fortumia myymään Tobolskin voimalaitos?

”Ei, ei”, Markus Rauramo kiistää.

Hän selittää, että Sibur oli Fortumin kyseisen voimalaitoksen suurin asiakas. Siburilla oli haluja kehittää tehtaansa kupeessa sijaitsevaa voimalaitosta edelleen. Siksi Fortumin oli järkevää myydä se Siburille, oli saamapuolella Putinin vävy tai ei.

Rauramo on sitä mieltä, että Fortumin TGC-10-kauppa on kokonaisuutena lunastanut ne odotukset, jotka yhtiö siihen aikoinaan laittoi. Venäjä on pitänyt kiinni kapasiteettimaksuista ja muista sitoumuksistaan. Fortum on modernisoinut laitoksia, mikä on lisännyt niiden tehokkuutta ja vähentänyt päästöjä. Kapasiteettimaksut ovat taanneet uudistettujen laitosten tuoton.

”Se markkina on toiminut ihan niin kuin Venäjä lupasi”, Rauramo sanoo.

Fortumin liikevoittotaso Venäjällä on Rauramon mukaan ollut ruplissa sitä, mitä oli odotettukin.

Se, mikä ei ole mennyt odotetusti, on ollut Venäjän talouden kehitys. Se on ollut hitaampaa kuin vuonna 2008 arvioitiin. Fortumin euromääräiset voitot ovat jääneet aika ajoin toivottua pienemmiksi ruplan heikkenemisen vuoksi.

Eri kysymys on sitten Venäjän poliittinen kehitys, josta puhumista julkisesti Fortumin johto ja Suomen valtio-omistaja ovat aina karttaneet. Ja jos on puhuttu, on haettu vaikka väkisin joku positiivinen kulma.

”Tämä on ollut hirveän stabiili ja ennakoitava toimintaympäristö", Fortumin hallituksen puheenjohtaja Sari Baldauf sanoi vuonna 2013, kun presidentit Vladimir Putin ja Sauli Niinistö avasivat Fortumin rakentaman Njaganin voimalan.

Presidentti Sauli Niinistö ja Venäjän presidentti Vladimir Putin käynnistivät Fortumin voimalaitoksen Njaganissa Venäjällä 24. syyskuuta 2013. (MARTTI KAINULAINEN / Lehtikuva)

Venäjän kasvava militarismi, etupiiripolitiikka, syvä korruptio ja yhteen henkilöön puristuva autoritarismi on kuitattu korkeintaan yritystoiminnan haasteellisena olosuhteena, johon Fortumin on täytynyt sopeutua.

Joulukuussa 2014 Fortum lähetti pörssitiedotteen. Yhtiö kertoi allekirjoittaneensa Gazpromin kanssa pöytäkirjan Luoteis-Venäjällä sijaitsevan TGC-1:n voimaloiden omistusten uudelleenjärjestelystä.

Fortumin silloinen toimitusjohtaja Tapio Kuula oli neuvotellut paketin Venäjän valtion mahtiyhtiöiden Rosatomin ja Gazpromin kanssa.

Fortum lupasi lähteä enintään 15 prosentin osuudella Fennovoiman venäläiseen ydinvoimalaan, jos se saa enemmistöomistuksen Karjalan alueen vesivoimaloista.

Vesivoimalat olivat ehdoton edellytys. Siitä Fortum ei tinkisi.

Kyse oli siis Fennovoiman ydinvoimahankkeesta. Saksalainen energiajätti E.on oli ilmoittanut vuonna 2012 vetäytyvänsä Fennovoimasta. Sen tilalle omistajaksi, rahoittajaksi ja laitetoimittajaksi oli tullut Venäjän valtion ydinvoimayhtiö Rosatom.

Suomen hallitus kuitenkin vaati, että Fennovoiman omistuksesta vähintään 60 prosenttia pitää tulla EU- tai ETA-alueelta. Halukkaita omistajia ei kuitenkaan löytynyt, ja Fennovoiman rakennuslupa uhkasi kaatua.

Venäjälle Fennovoima oli tärkeä hanke, sillä Rosatom toivoi saavansa siitä referenssivoimalan, jonka avulla se voisi markkinoida ydinvoimaloita muuallekin.

Lähtemällä mukaan Fennovoimaan Fortum toivoi ilmeisesti voivansa varmistaa sen, että Venäjä suhtautuu jatkossakin myönteisesti yhtiön omistuksiin Länsi-Siperiassa. Lisäksi Fortum oli jo pitkään ollut kiinnostunut Karjalan vesivoimaloista.

Kesällä 2015 Fennovoima-kysymys politisoitui. Venäjä raivostui, kun Suomi ei päästänyt duuman puhemiestä Sergei Naryškinia ja muutamaa duuman jäsentä Helsinkiin Etyk-muistokokoukseen. Suomi epäsi viisumin, sillä kyseiset henkilöt olivat EU:n pakotelistalla Venäjän hyökättyä 2014 Itä-Ukrainaan.

Kreml koplasi Naryškinin nöyryytyksen ja Fennovoiman. Venäjä vihjasi kohdistavansa Suomeen vastatoimia, joiden ankaruus riippuisi siitä, myöntääkö Suomi Fennovoiman venäläisvoimalalle rakennusluvan vai ei.

Tiedote, jossa Fortum kertoi 5. elokuuta 2015 osallistumisestaan Fennovoimaan, on omituisimpia pörssitiedotteita koskaan.

Fortum oli saatava mukaan Fennovoimaan, mutta Fortum suostuisi siihen vain, jos se saisi vastineeksi Karjalan vesivoimalat.

Venäjän energiapolitiikkaan erikoistunut professori Veli-Pekka Tynkkynen arvioi, että venäläiset tarkastelivat Karjalan vesivoimaa geopoliittisesta vinkkelistä. Oli aivan eri asia, että Fortum omisti voimalaitoksia kaukana Uralin takana kuin Pietarin metropolialueen kyljessä.

Jos Fortum saisi Karjalan voimalat, geopoliittisten silmälasien läpi näyttäisi siltä kuin Suomi ostaisi Karjalaa takaisin.

”Venäläiset tietysti tiesivät, että Suomen hallitus on Fennovoiman takana ja haluaa joka tapauksessa viedä sen maaliin. He tiesivät, ettei heidän tarvitse lähteä tällaiseen lehmänkauppaan mukaan”, Tynkkynen sanoo.

Eikä lehmänkauppa Karjalan vesivoimaloista koskaan toteutunutkaan. Silti Fortum lähti Fennovoiman omistajaksi.

Tiedote, jossa Fortum kertoi 5. elokuuta 2015 osallistumisestaan Fennovoimaan, on omituisimpia pörssitiedotteita koskaan. Fortum ei yrittänytkään esittää olevansa kovin innostunut osakkuudesta ydinvoimalassa.

”Fennovoima on tärkeä hanke suomalaiselle yhteiskunnalle”, perusteli mukaan lähtöä Fortumin väliaikainen toimitusjohtaja Timo Karttinen.

Se ei ollut siis tärkeä Fortumin liiketoiminnalle ja osakkeenomistajille vaan suomalaiselle yhteiskunnalle. Ajatus olisi tavallaan kaunis, mutta pörssiyhtiöt eivät toimi niin.

Toimittajat Lauri Nurmi ja Matti Mörttinen väittävät vuonna 2018 Sauli Niinistöstä kertovassa kirjassaan Niinistön painostaneen Fortumin osakkaaksi Fennovoimaan. Niinistö ja Fortum kiistivät väitteen.

Fortumin sijaan Niinistö on kertonut painostaneensa vesivoima-asiassa presidentti Putinia. Tuomo Yli-Huttulan kirjassa Presidentti ja porvarivalta Niinistö kuvaa, miten oli tavannut Putinin kesäkuussa 2015 ja välittänyt Fortumin pyynnöstä viestin, että yhtiö ei lähde mukaan Fennovoimaan, jos se ei saa vesivoimaa.

Painostusväitteiden sijaan olennaisempaa onkin yleinen viisaus siitä, että niin Venäjällä kuin Suomessakin ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä energia kytkeytyvät aina toisiinsa. Fennovoima-jupakan aikana esimerkiksi elinkeinoministeri Olli Rehn (kesk) oli keskeisessä roolissa, kun hän kävi setvimässä Fortumin Fennovoima-kuvioita Venäjän varapääministerin Arkadi Dvorkovitšin vieraana Moskovassa.

Venäläiset selvästi myös testasivat, kuinka pitkälle suomalaispoliitikot olivat valmiita joustamaan periaatteistaan. Kesällä 2015 nähtiin kiusallinen näytelmä, jossa venäläiset yrittivät huijata suomalaisia, kun Fennovoiman rahoittajiksi täytyi sääntöjen mukaan löytyä lisää nimenomaan EU-alueen sijoittajia.

Venäläiset tarjosivat omistajaksi Kroatiaan rekisteröityä Migrit Solarna -yhtiötä. Toimittajat onnistuivat hetkessä selvittämään, että bulvaaniyhtiön taustalla oli todellisuudessa venäläisrahaa. Nousi kova kohu. Mutta asia ei jäänyt siihen.

HS:n tietojen mukaan Kreml olisi sen jälkeen tarjonnut suomalaisille poliittisille päättäjille toistakin, ilmeisesti vain vähän paremmin peiteltyä bulvaaniyhtiötä. Tässä vaiheessa suomalaiset varoittivat venäläisiä, että toisen bulvaanin paljastuminen kaataisi lopullisesti koko Fennovoima-hankkeen.

Fortumin johdon on täytynyt uida aina mahdollisimman lähelle Kremlin kuumaa ydintä.

Vaikuttaakin siltä, ettei Venäjä suhtautunut Fortumiin kuin tavanomaiseen pörssiyhtiöön vaan enemmänkin kuin Suomen valtion virastoon. Sen lähtökohtainen oletus oli ilmeisesti, että Fortum toimi valtiojohdon käskytyksen alaisena samaan tapaan kuin Neste Uolevi Raaden aikana.

Näkemys ei sinänsä ole yllättävä, ovathan Gazprom ja Rosatom osa Venäjän valtion geopoliittista vallankäyttöä.

Markus Rauramoa edeltänyt Fortumin toimitusjohtaja Pekka Lundmark myönsi vuonna 2018 Aamulehden haastattelussa, että poliittisten suhteiden ylläpitäminen on yhtiölle Venäjällä tärkeää.

”Kun kaupallisena toimijana yritämme varmistaa toimintaedellytyksemme, niin totta kai suhteet poliittisiin päättäjiin ovat Fortumille tärkeitä”, Lundmark korosti.

Energia on Venäjälle suorastaan eksistentiaalinen kysymys. Maakaasun ja öljyn Venäjä on listannut strategisiksi aloiksi. Sähköntuotanto ei strategisten alojen listalla ole, mutta se on kuitenkin yhteiskunnan keskeistä perusinfrastruktuuria, joten viranomaiset ovat siitä hyvin kiinnostuneita.

Siksi Fortumin johdon on täytynyt uida aina mahdollisimman lähelle Kremlin kuumaa ydintä. Yhtiötä 2000-luvun alussa johtaneella Mikael Liliuksella oli suorat suhteet silloiseen presidenttiin Dmitri Medvedeviin, Lundmark taas solahti kasvokkaiskontaktiin Putinin kanssa.

Suuryhtiöiden ja ulkopolitiikan suhde on kuitenkin muuttunut.

Markus Rauramo ei ole Uolevi Raade. Eikä Fortum ole enää takavuosien Nesteen kaltainen poliittisen vallan ydin.

Fortum on valtion 51-prosenttisesti omistama pörssiyhtiö, joka kuitenkin aika ajoin näyttää olevan valtion suorassa ohjauksessa. Tältä vaikutti muun muassa silloin, kun Fortum enemmän tai vähemmän pakotettuna lähti mukaan Fennovoimaan.

Toisaalta toisinaan on näyttänyt siltä, ettei Fortumia ohjaa oikein kukaan.

Fortum on tehnyt 25 vuoden historiansa aikana paljon strategisia virheitä – esimerkkinä vaikkapa se vuonna 1997 julkistettu fuusio –, joten omistajaohjauksessa on usein ollut jotain pielessä. Pääomistaja, Suomen valtio, on ollut ilmeisen heikko.

2000-luvun alkuvuosina omistajaohjauksesta vastaavat ministerit keskittyivät päivittelemään Fortumin johdon optioita koskevaa palkitsemisohjetta. Mutta esimerkiksi Fortumin Siperiassa tekemiä jättimäisiä voimalaitoskauppoja ei käsitelty lainkaan maan hallituksessa.

Toimitusjohtaja Rauramo ei pidä huonona asiana, että Suomen valtiojohto auttaa suomalaisia yrityksiä viemään osaamistaan maailmalle. Hänen mielestään Fortum ei ole kuitenkaan saanut erikoiskohtelua.

”Meitä on kohdeltu ihan samoin kuin muitakin”, Rauramo sanoo.

Hän ei myöskään allekirjoita väitettä, että venäläiset suhtautuvat Fortumiin kuin Suomen valtion energiavirastoon.

”Olen sanonut ihan suoraan venäläisille päättäjille, että me teemme asioita, jotka meidän mielestämme ovat kannattavia ja kestäviä.”

Miksi Fortum päätyi siis ostamaan myös Uniperin?

Viime vuosikymmenen puolivälissä Fortumilla oli miellyttävä ongelma: sillä oli kassa pullollaan miljardeja.

Fortum oli myynyt sähkönsiirtoliiketoimintansa Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa ja saanut kolmen maan sähköverkoista yhteensä 9,3 miljardia euroa. Myyntivoittoa tästä kirjattiin huimat 6,3 miljardia.

Sellaisessa tilanteessa pörssiyhtiön johdolle tulee tietenkin karmea hinku alkaa ostaa. Jotain isoa.

Syyskuussa 2017 Fortum ilmoitti tehneensä saksalaisen energiajätin E.onin kanssa sopimuksen, jonka mukaan Fortum ostaa E.onin omistamat 47 prosenttia Uniper-yhtiön osakkeista.

Kauppahinta oli 3,8 miljardia euroa. Samalla Fortum ilmoitti tekevänsä ostotarjouksen Uniperin lopuistakin osakkeista. Monipolvisen väännön jälkeen Fortum onnistui nostamaan omistuksensa Uniperistä 78 prosenttiin.

Uniper on Euroopan saastuttavimpia yhtiöitä.

Uniper oli perustettu vuonna 2016, kun E.on jakoi toimintojaan osiin. Uniperiin se lykkäsi muun muassa fossiilisen energiatuotantonsa.

Uniperin voimalaitokset sijaitsevat Saksassa, Venäjällä, Britanniassa, Ruotsissa ja Alankomaissa.

Julkisuudessa Fortumin ostosta hämmästeltiin, sillä Uniper on yksi saastuttavimmista yhtiöstä koko Euroopassa. Uniperin sähköntuotannosta kaksi kolmasosaa perustuu fossiilisiin polttoaineisiin. Suurin osa siitä on maakaasua, osa taas kivi- ja ruskohiiltä.

Fortum on ilmoittanut sulkevansa Uniperin hiilivoimalat. Venäjällä olevat voimalat se ilmoitti myyvänsä jo ennen Venäjän suurhyökkäyksen alkua.

”Meitä kiinnosti Uniperissä ennen kaikkea se, että yhtiöllä oli paljon vesivoimaa ja ydinvoimaa eli paljon puhdasta sähköntuotantoa”, Markus Rauramo sanoo.

Uniperillä onkin Ruotsissa ja Saksassa noin 200 vesivoimalaitosta. Niiden teho on enemmän kuin kaikkien Suomen vesivoimaloiden yhteenlaskettu teho.

Rauramo puhuu paljon ja innolla uusiutuvasta energiasta ja energiamurroksesta. Liikevaihdolla mitaten Uniperin pääbisnes on kuitenkin maakaasun myynti ja varastointi. Noin puolet Uniperin ostamasta kaasusta tulee Venäjältä. Ostamaansa kaasua se sitten myy edelleen asiakkailleen Saksassa ja muualla Euroopassa vähän korkeammalla hinnalla.

Uniper olikin yhtenä rahoittajana Gazpromin Nordstream 2 -kaasuputkessa, jonka käyttöönotto keskeytettiin Venäjän suurhyökkäyksen jälkeen. Nordstreamin osalta Uniper on jo tehnyt miljardin euron alaskirjauksen.

”Kaikkien huomio on nyt tässä Venäjä-asiassa, ja sen seurauksia ratkomme päivittäin. Mutta jos ottaa askeleen taaksepäin ja katsoo vähän kauempaa, se vahvistaa käsitystäni siitä, että energiamurroksen täytyy tapahtua”, Rauramo sanoo.

Energiamurroksella tarkoitetaan siirtymää fossiilisista uusiutuviin energialähteisiin.

Mutta ei oteta nyt askeleita mihinkään suuntaan, vaan keskitytään Venäjään.

Se on nimittäin ohi. Fortumin suuri seikkailu Siperian sähkömarkkinoilla. Jäljelle jää 7 000 entistä työntekijää, 12 entistä Fortum-voimalaa ja miljardien alaskirjaukset.

Jälkiviisaasti on helppo arvostella Fortumin johtoa sinisilmäisyydestä ja ahneudesta. Toki täsmälleen samaan ovat Kremlin suhteen syyllistyneet monet muut suomalaisyhtiöt – ja suomalaispoliitikot.

Seppo Remeksen mukaan läntisten yritysten oli loppuun asti mahdotonta uskoa Venäjän suurhyökkäykseen, sillä liike-elämässä ajatellaan, että valtiotkin toimivat pohjimmiltaan rationaalisesti.

”Hyökkäys oli päivänselvästi pähkähullua Venäjän itsensä kannalta. Se että tehtäisiin absoluuttisen pähkähullu, siis eksponentiaalisella tasolla pähkähullu ratkaisu, niin se on vaikea liikemiehelle ymmärtää, että semmoista voitaisiin tehdä”, Remes sanoo.

Hän tosin muistuttaa, että vaikka Fortum ja muut yhtiöt olisivat heränneet tilanteeseen muutamia kuukausia tai viikkoja ennen helmikuun suurhyökkäystä, eivät ne olisi voineet tehdä enää paljoakaan.

Oletettiin, että Putin ei aloittaisi sotia, koska Venäjän talous on niin tiukasti kytketty ennen kaikkea energiakaupan avulla Eurooppaan.

Sitä voi pohtia, miksi Venäjän lähtökohtaisesti tuottoisille sähkömarkkinoille uskaltautui 2000-luvun alkuvuosina vain kolme länsimaista yhtiötä: saksalainen E.On, italialainen Enil ja Fortum.

Näistä yhtiöstä Fortum on selvästi pienin. Siksi sen Venäjä-riski oli suhteessa yhtiön kokoon ylivoimaisesti suurin.

Venäjään erikoistunut Turun kauppakorkeakoulun professori Kari Liuhto arvioi, että jos Fortum ei olisi ollut valtionyhtiö, se tuskin olisi Venäjälle lähtenyt.

”Energia on strateginen ala, ja yksityinen yritys olisi huomannut pian, että kannattaako lähteä norsujen keskelle hiirenä”, Liuhto sanoo.

Venäjän ympäristöpolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen ei pidä sattumana, että Venäjälle lähtivät juuri saksalainen, italialainen ja suomalainen yhtiö.

”Kaikissa kolmessa maassa on ollut vahva ja pitkä perinne uskosta Venäjän keskinäisriippuvuuden siunauksellisuuteen”, Tynkkynen sanoo.

Niin, keskinäisriippuvuus. Se on ollut avainkäsite, jonka pohjalle länsimaat ryhtyivät 1990-luvulla rakentamaan suhteitaan Venäjään. Venäjä haluttiin integroida osaksi läntistä taloutta. Venäjä liittyi Euroopan neuvostoon ja teollisuusmaiden G8-järjestöön ja pääsi lopulta myös Maailman kauppajärjestön WTO:n jäseneksi.

Oletettiin, että Putin ei aloittaisi sotia, koska Venäjän talous on niin tiukasti kytketty ennen kaikkea energiakaupan avulla Eurooppaan. Sota olisi Venäjän kannalta järjetöntä ja ennen kaikkea taloudellisesti tuhoisaa.

Samalla kuitenkin suljettiin silmät siltä, että todellisuudessa Putinin Venäjä on luisunut koko 2000-luvun syvempään väkivallan, imperialismin ja yksinvaltaisuuden kierteeseen.

Tynkkysen mielestä Putinin hallinto tavallaan huijasi Fortumia ja muita länsifirmoja.

Läntisten energiainvestointien pohjalupauksena oli aikoinaan nimenomaan se, että Venäjä toimisi keskinäisriippuvaisesti, rauhanomaisesti ja kansainvälisiä sopimuksia kunnioittaen.

”Kun Putin palasi presidentiksi 2012, sen jälkeen oli merkit siitä, että demokratian tie aika lailla umpeutuu.”

Tynkkysen mielestä ”Fortumin kaverit” ovat olleet tärkeitä lobbareita luomassa narratiivia Venäjän keskinäisriippuvuudesta – vaikka viimeistään hyökkäämällä Ukrainaan keväällä 2014 Venäjä osoitti omalta osaltaan luopuneensa siitä.

Onko Fortumin johdon ja Suomen valtio-omistajan toiminta sitten ollut tietoista harhauttamista vai silkkaa sokeutta?

Tynkkynen vastaa näin:

”Tietysti se on myös ollut ihan selvästi ahneutta ja typeryyttä tilanteessa, jossa nähdään, että Venäjä on väkivallan tiellä.”

Tommi Nieminen ja Marko Junkkari, teksti

Päivi Niemi, tekstin editointi

Minttu Linjala, grafiikka

Hanna Kainulainen, kuvitus

Miika Holopainen, ulkoasu

Pinja Saarela, kuvatoimittaminen