Arvokas
aarre
Tästä metsästä kaikki tuntuvat haluavan jotain, mutta kukaan ei maksa mitään. Onko parempi kaavoittaa se tonteiksi?
Piia Elonen HS, teksti
Jukka Gröndahl HS, kuvat ja videot
Pohjoisessa on mahtava metsä. Jääkaudesta asti sijoillaan seissyt, luonnoltaan ainutlaatuinen. Täällä myös palkivat vapaina saamelaisten porot.
Metsä on yksityisten ihmisten omaisuutta. He haluaisivat myydä sieltä tukkia ja kuitupuuta, mutta metsäyhtiöt eivät halua mahtavasta metsästä ostaa. Metsä on kallisarvoista, niin kallisarvoista, ettei valtiolla ole haluja tai varaa suojella sitä.
Nyt omistajat ovat keksineet uuden keinon. Jos metsä ei kelpaa kenellekään eikä minnekään, ainahan sen voi kaavoittaa mökkitonteiksi.
Edessä laskee rinne, josta nousevat rungot kuin pilarit. Vaikka näkymä jatkuu silmänkantamattomiin, tuntuu kuin joku olisi laskenut eteen metsän esiripun: jotain niin tasaista ja vakaata maisemassa on. Olemme Inarin yhteismetsän alueella, Pasaspäiden rinnemetsiköissä, Pasasjärvestä länteen.
Sekä elävät että kuolleet männyt ovat harmaita ja hiljaa. Samaan aikaan metsän lattia on räikeästi elossa ja hehkuu heleänvihreää raikkautta. Taustalla ryystää järripeippo.
Tällaiselta Suomessa näytti 8 000 vuotta sitten. Jää oli vetäytynyt Suomen päältä pari tuhatta vuotta aikaisemmin. Ensin alaa oli vallannut koivu, sitten mänty. Mäntymetsät olivat jo ehtineet rakentua täyteen loistoonsa: puut kasvaa ensin aikuisiksi, sitten vanheta ja kuolla, kelot seisoa aikansa, sitten kaatua ja upota vuosikymmenten saatossa takaisin metsänpohjaan.
Sekä elävät että kuolleet männyt ovat harmaita ja hiljaa.
Kuusi ei ollut vielä ehtinyt saapua Suomeen. Maisemassa ei näy nytkään ainuttakaan kuusta. Vain loputtomasti harmaita mäntyjä joukossaan muutama rauduskoivu kuin vihreä huutomerkki.
Tätä metsää ei ole ikinä hakattu. Se on saanut elää sijoillaan jääkaudesta asti. Välillä se on palanut. Ihmisen takia useammin kuin luonnostaan. Sillä tavoin täällä näkyy ihmisen jälki.
Ikuisen metsän kirjanpitoa on löytynyt Ylä-Lapin järvistä ja metsälammista, joiden kylmä vesi on säilönyt männynrunkoja. Kaukaisimmillaan puolifossiileiksi muuttuneet rungot ovat 7 600 vuoden takaa. Ne ovat näiden metsien muisti, nykyisten puiden esi-isiä.
Inarin yhteismetsän omistavat yksityiset ihmiset. Kaikkiaan osakkaita on lähes 1 700. Mutta on maitakin paljon, 20 000 hehtaaria.
Lapissa isojako oli myöhään: loppuun se saatettiin vasta 1960-luvulla. Osa koki tilojen jääneen liian pieniksi, ja yhteenliittymistä alettiin suunnitella jo 1930-luvulla. Lopulta Inarin yhteismetsä perustettiin toukokuussa 1960.
Ensimmäiset hakkuut tehtiin pian yhteismetsän perustamisen jälkeen. Tuolloin hakatut palstat tulevat harvennusikään vasta kymmenien vuosien päästä, tukkia alueilta ei saada ainakaan sataan vuoteen. Niin hidasta on puun kasvu pohjoisessa.
Siksi yhteismetsä haluaisi hakata jatkuvasti uusilla alueilla, omissa metsissään.
Mutta tämä ei onnistu. Ostajat ovat kaikonneet. Puukauppa on ollut jumissa jo kolme–neljä vuotta.
Yhteismetsän osakkaita on lähes 1 700.
Yhteismetsän hoitokunnan puheenjohtaja Yrjö Mattila ei syytä tilanteesta niinkään Greenpeacea ja muita ympäristöjärjestöjä, ei matkailuyrittäjiä, ei suoraan metsäyhtiöitä tai sertifikaatteja. Hänen silmissään suurin syypää on maapolitiikka. Jokainen läntti tunnutaan tarvitsevan saamelaisten ja poronhoidon käyttöön.
Vyyhti on sekava, ja osapuolia ja kolmikirjaimisia lyhenteitä on riittävästi.
Mattilan näkökulmasta kaikki alkoi vajaa nelisen vuotta sitten, kun hän ensi kerran kuuli lyhenteen IFL. Se tulee englannin sanoista Intact Forest Landscape ja tarkoittaa koskematonta metsää, suomeksi erämaata.
Inarin yhteismetsään oli piirretty IFL-rajaus noin 3 000 hehtaarin alueelle.
Puukauppa loppui siihen.
Vastuullisen metsätalouden sertifikaatti FSC kieltää IFL-aluella hakkaamisen. Suomalaiset metsänomistajat eivät yleensä ole FSC:ssä mukana, mutta kaikki kolme suurta metsäyhtiötä eli UPM, Metsä Group ja Stora Enso ovat. Jos hakkuut eivät täytä FSC:n ehtoja, metsäjätit jättävät puut ostamatta.
IFL-alue on aivan Hammastunturin erämaan itälaidassa, vielä syvemmälle länteen Pasaspäiltä, jossa me HS:n kuvaajan kanssa liikuimme.
Yhteismetsän ongelmista IFL osoittautui kuitenkin helpoimmaksi ratkaista.
Loppuvuodesta 2018 valmistui kansainvälisen FSC-sertifikaatin Suomea koskeva riskiarvio. Riskiarviossa varoitettiin, että tietyissä kunnissa puunhankinta voi aiheuttaa uhkaa saamelaiskulttuurille ja poronhoidolle. Inari oli mainittujen kuntien joukossa.
Yhteismetsän hoitokunnan Yrjö Mattila luki tuolloin itsekin läpi FSC:n vaatimuksia. Hän hämmästyi. Mattilan silmin teksti käsitteli enemmän poronhoitoa kuin metsänhoitoa. Hän ihmettelee, miksi metsäyhtiöt ovat moiseen sertifikaattiin haksahtaneet.
Yhteismetsä ryhtyi heti kirjainlyhenteen ilmaannuttua etsimään ulospääsyä tilanteesta. Se tarjosi luontoarvoiltaan ylistettyjä metsiään valtiolle suojeltavaksi.
Ympäristöministeriön torjuva vastaus tuli kuukaudessa. Maaliskuulle 2019 päivätyssä kirjeessä sanotaan, ettei alueella ole tarpeen täydentää luontoalueverkostoa, sillä Ylä-Lapin kansallispuistot, erämaa-alueet ja suojelualueet ovat maan kattavimpia sekä alueen luontotyyppien että lajiston suhteen.
Lisäksi kirjeessä mainitaan, että valtion luonnonsuojelurahat ovat niukat ja sidottu Etelä-Suomeen. Tuolloin maan johdossa oli Juha Sipilän (kesk) hallitus, joka leikkasi luonnonsuojelualueiden ostamiseen tarkoitettuja rahoja.
Yhteismetsä myös neuvotteli yhden Suomen rikkaimman ihmisen kanssa ja Ilkka Herlin teki IFL-alueesta tarjouksenkin. Kauppoja ei kuitenkaan syntynyt, sillä näkemysero hinnasta oli miljoonia.
Vastaavaan tilanteeseen joutui muitakin isoja yksityismetsiä Lapista: puuta ei saanut kaupaksi eikä metsiä suojeltua.
Ylä-Lapin metsäkiistat äityivät niin pahaksi, että valtion oli puututtava asiaan. Maan hallitus osoitti vuonna 2020 pohjoiseen Suomeen 18 miljoonaa euroa suojelukorvausrahoja vanhoja metsiä varten.
Lapin osuus potista on noin 5 miljoonaa euroa. Suojelukorvauksen hakijoita on ollut kaksin–kolminkertaisesti rahamäärään nähden. Yksi isoimmista korvauksista maksettiin Utsjoen porotilojen yhteismetsälle, joka suojeli lähes 700 hehtaaria metsiä Inarissa. Korvaussumma oli lähes 900 000 euroa eli vajaat 1 300 euroa hehtaaria kohden. Lapin rahat kuluivat nopeasti.
Yhteismetsän IFL-alueeseen raha ei olisi riittänyt, vaikka koko Lapin potti olisi annettu yhdelle maanomistajalle.
Lopulta kävi niin, että kiistoja liennyttämään tarkoitetusta rahasta ei käytetty euroakaan Inarin yhteismetsiin.
Suojelukorvauksen hakijoita on ollut kaksin–kolminkertaisesti rahamäärään nähden.
IFL-kohteelle löytyi nimittäin toinen ostaja. Noin kaksi kuukautta sitten brittiläinen kaivosyhtiö Anglo American tiedotti, että sen suomalainen tytäryhtiö AA Sakatti Mining on ostanut 2 910 hehtaaria yhteismetsän erämaisinta aluetta Hammastunturin erämaan itärajalta.
Kaivosyhtiö aikoo suojella alueen hyvityksenä kaivoshankkeensa haitoista luonnolle. Sodankylään sijoittuva kaivos ulottuu osin Viiankiaavan soidensuojelualueelle.
Lapissa metsämaan hinta on keskimäärin 1 500 euroa hehtaarilta. Valtion maksamat suojelukorvaukset ovat tätä suurempia, 2 000–3 000 euroa, sillä suojeluun ostetaan vanhoja metsiä, joissa puuta on keskimääräistä enemmän.
Kaivosyhtiö maksoi yhteismetsän IFL-alueesta 10,4 miljoonaa euroa eli lähes 3 600 euroa hehtaari.
Kaupasta hyötyvät molemmat: kaivosyhtiö saa hyvää mainetta ja yhteismetsä pääsee eroon hakkuukiellon saaneesta IFL-alueesta.
Alkaako puu nyt liikkua?
Se on vielä epäselvää. Vaikka IFL-alue myytiin pois, Hammastunturin paliskunnan porot laiduntavat Inarin yhteismetsissä edelleen. Eikä paliskunta hyväksy laajoja hakkuita, koska ne veisivät poroilta tärkeät laitumet.
Metsä Group ei halua ostaa puuta alueelta, sen sijaan Stora Enso on valmis neuvottelemaan puukaupoista. Metsä Group toivoo, että yhteismetsä ja paliskunta pääsevät keskenään sopimukseen siitä, miten kaksi elinkeinoa sopii samaan metsään ennen kuin se alkaa ostaa alueelta puuta.
Toistaiseksi sovinto on kaukana. Sen löytymistä ei helpota, että yhteismetsä on perustanut jäkälänkasvatusalueen, jolta se on kieltänyt porojen laiduntamisen. Lisäksi se on määrännyt pitkäaikaisen poroerotuspaikan purettavaksi ja kieltänyt heinän viemisen metsiin porojen talvirehuksi.
Mänty on tulesta syntynyt puulaji, metsäpalojen muovaama.
Runko on alhaalta oksaton, paksu kaarna suojaa kuumuudelta.
Harva latvus päästää maahan valoa ja lämpöä.
Pohjoisen aarnimetsät ovat hyvin toisenlaisia kuin etelän hämyiset ja runsautta pursuvat kuusikot. Kohtuullisen kapea mänty olisi etelässä ehkä 60-vuotias, mutta täällä helposti jo 120 vuotta vanha. Pohjoisen mäntymetsissä valoa ja tilaa on paljon. Puut kasvavat harvassa. Kaikki on karumpaa. Myös kasvi- ja eläinlajeja on täällä vähemmän.
Kun kulkee kuutisen tuntia vaaranrinteitä Pasasjärven itä- ja länsipuolella, silmä tottuu ja avarasta karuudesta alkaa nousta loputtomasti yksityiskohtia.
Iso Karhuvaaran rinteillä keloontuneet oksat ovat kierteellä kuin kuivaksi väännetyt lakanarullat. Mustakylkiset palokorot kimmeltävät ikihiiltä, joka voi säilyä hajoamatta satoja vuosia. Lapintiaisen poikaset kimittävät ruokaa.
Vastakohdat tekevät metsästä elävän. Sileät pystykelot hohtavat himmeää harmaata, mutta vieressä vanhan petäjän kaarna on silkkaa syvää rosoa, paksuja kilpiä vieri vieressä. Rauduskoivun kuori on rytistynyt isoiksi harjanteiksi ja jäkäläisiksi pyörteiksi, mutta lehdet välkähtävät kiiltävää vihreää.
Avarasta karuudesta nousee loputtomasti yksityiskohtia.
Jos katseen korkeudella on kaikkea kovaa ja karheaa, jalkojen juuressa on hempeyden valtakunta. Pystypäinen kurjenkanerva tarjoilee pölyttäjille pulleita, vaaleanpunaisia kukkiaan. Kosteampia kohtia koristavat suokukan pinkit ja hillan valkoiset kukat.
Jos nämä metsät hakattaisiin, samaksi metsä ei enää palaisi. Vastaavanlaisen metsän kehittymiseen menisi siihenkin tuhat vuotta: Mänty voi elää 500 vuotta. Kuoltuaan se voi ensin seisoa pystykelona parisataa vuotta ja kaaduttuaan maata aloillaan lähes saman ajan.
Juuri se on täällä arvokasta: kaikkialla on eri-ikäistä lahopuuta, juuri syntyneestä jopa tuhannen vuoden ikään. Tällainen lahopuujatkumo pystyy elättämään monenlaista männyn seuralaislajistoa. Hakkuut rikkoisivat tämän jatkumon.
Vaikka etelään verrattuna metsä on karua, lappilaisittain se on rehevää. Alarinteillä riittää lämpöä puiden kasvaa. Se tekee Pasasjärven ympäristön metsistä omanlaisiaan. Puuta on täällä runsaasti.
Ehkä siksi kaikki haluavat näistä siivun.
Yhteismetsän omistajien näkökulmasta kyse on talousmetsistä, heidän omaisuudestaan – jota he eivät voi käyttää. Kuin joku olisi lukinnut osakesalkun tai muurannut sijoitusasunnon oven umpeen.
”Näillä selkosilla joutuu usein valitsemaan, ostaako lääkkeitä vai leipää. Monella osakkaalla on pieni eläke. Metsätuloilla voi sitten jonkin hankinnan tehdä”, Yrjö Mattila sanoo.
Hammastunturin paliskunta tietää, ettei jäkälä kasva hakkuuperkeiden alla. Hakkuissa menetetään myös porojen tärkeä kevättalvinen ravinto, puista roikkuva ja putoileva luppo.
Ympäristöjärjestöjen mielestä tällaiset viimeiset kirveenkoskemattomat metsät pitäisi suojella. Inarin Luonnonystävien Vesa Luhta pitää näitä metsiä maailmanmitassakin ainutlaatuisina, korvaamattomina.
Ari Aalto ja muut kartoittajat ovat löytäneet täältä 24 silmälläpidettävää, 9 vaarantunutta ja 2 erittäin uhanalaista lajia. Esimerkiksi erittäin uhanalaista lutikkakääpää löytyi kolmesta paikasta.
Aikanaan näitä vanhojen mäntyjen lajeja oli Etelä-Suomessakin, mutta moni niistä on etelästä jo hävinnyt. Näin on käynyt vaikkapa kalkkikäävälle. Vaikka sitä elää vielä pohjoisessa, se on erittäin uhanalainen. Inarin yhteismetsästä sitä on löytynyt kuudesta paikasta.
Aallon arvion mukaan luonnoltaan ainutlaatuisen arvokasta metsää on 5 500 hehtaaria, kun myyty IFL-alue jätetään pois laskuista. Se on iso osuus Pasasjärven ympärillä olevasta yli 10 000 hehtaarin metsäpalstasta, josta osa on jo ehditty hakata.
Ympäristöjärjestöjen mielestä tällaiset viimeiset kirveenkoskemattomat metsät pitäisi suojella.
Porot laiduntavat näitä metsiä alkuperäiskansojen oikeuksien takaamana, ilman korvausta. Vaikka yhteismetsä on neuvotellut monien tahojen kanssa, kauppoja ei ole syntynyt. Miten yhteismetsä saisi käännettyä metsänsä rahaksi?
”Paliskunta on meille sanonut, että meidän pitää löytää muut keinot tienata kuin hakkuut. Ja kyllähän me keksimme”, Yrjö Mattila sanoo.
Yhteismetsällä on useampi kymmenen kilometriä rantaviivaa.
”Jos kerran poromiehet haluaa tällaista, niin me lyömme sitten kaavaan ne kaikki. Matkailuahan Inariin halutaan, ja meiltäkin on esimerkiksi pyydetty isoa, 400 hehtaarin aluetta”, Mattila sanoo.
Huhtikuun lopussa kokoontunut yhteismetsän yleiskokous antoi hoitokunnalle tehtäväksi kaavoittaa Pasasjärvelle mökkitontteja.
Pasasjärven rannat ovat lähes erämaisia, mutta lähistölle kaartuvat molemmin puolin metsäautotiet. Rannassa on yhteismetsän vuonna 2007 rakennuttama hirsimökki, jota se vuokraa.
Tontteja mahtuisi rannoille kymmenittäin.
Runsas kolme vuotta sitten yhteismetsä sai kaavoitettua mökkitontteja Pasasjärvestä pohjoiseen, Rahajärven rannoille. Tonteista on saatu rahaa osakkaille jaettavaksi sen jälkeen, kun puun myyntitulot hiipuivat.
Mattilan mukaan puunmyyntivuosina yhteismetsä jakoi osakkaille noin 200 000 euroa vuodessa, puukaupan seisahtumisen jälkeenkin noin 140 000 euroa vuodessa.
Tulevia mökkitontteja ei aiota myydä pois. Tontteja vuokraamalla on helpompi varmistaa jatkuva tulo.
Tontteja mahtuisi rannoille kymmenittäin.
Vesa Luhta on vakuuttunut, että loputkin metsät saisi muutettua rahaksi suojelulla, vaikkei toista kaivosyhtiötä milljoonalompakkoineen ilmestyisikään. Paliskunnassa uskotaan samaan.
Männyt Inarissa ovat usein oksaisia, vääntyneitä, palokoron merkkaamia, paikoin lahoja. Neljännes tai enintään kolmannes puista lopulta kelpaa tukeiksi. Loppu menee halvemmalla selluksi tai lämmöksi.
Korjuu-, uudistamis- ja muiden kulujen jälkeen tuotto hehtaarilta voi olla noin parinkymmenen euron luokkaa. Jäkälä- ja luppohehtaarin arvo porotaloudessa taas voi olla kolmenkympin tienoilla, mutta tämä hyöty ei tule metsänomistajalle vaan paliskunnalle.
Metsäekonomian professori Olli Tahvonen Helsingin yliopistosta on arvioinut Inarin alueen metsävarojen vaihtoehtoja talousnäkökulmasta ja päätynyt siihen, että metsän jättäminen hiilivarastoksi on kannattavaa aina, kun päästetyn hiilidioksiditonnin hinta on yli 40 euroa. Nyt hiilidioksiditonni maksaa päästökaupassa noin 80 euroa.
Mutta hiilivarastoinnistakin pitäisi ensin saada raha liikkumaan, jotta Inarin yhteismetsä voisi siitä hyötyä. Yhteismetsä kävi Hiilipörssinkin kanssa neuvotteluja metsien myymisestä hiilinieluiksi, mutta sopimusta ei syntynyt.
Täällä on tilaa ajatella vaihtoehtoja. Vesa Luhta antaa yhteismetsälle tunnustusta siitä, että hakkuut on usein toteutettu aika nätisti. Metsää ei ole vedetty avoimeksi kuumaisemaksi, vanhoja mäntyjä on jätetty pystyyn.
”Mutta nyt vain on aika muuttunut. Olen varma, että yhteismetsä saa nämä myytyä, mutta pystyssä, niin ne ovat arvokkaampia. Nämä metsät ovat maailmanmitassa ainutlaatuisia”, Luhta sanoo. Hän uskoo, että jo pian saadaan kehitettyä tehokkaita, kansainvälisiäkin joukkorahoitusmalleja, joilla suojelurahat saadaan kerättyä kokoon.
Jatkossa Lappiin saattaa olla tulossa myös valtion suojelurahaa, sillä osana EU:n biodiversiteettistrategiaa Suomi on sitoutunut suojelemaan kaikki vanhat ja kaikki luonnontilaiset metsät. Niitä on erityisesti Lapissa.
Kaivosyhtiöltä saaduista rahoista yhteismetsä jakoi osakkailleen heti vajaan miljoonan. Verojen jälkeen sijoitettavaksi jäi noin kahdeksan miljoonaa euroa. Sijoittamisen avulla kertakorvaus on tarkoitus kääntää jatkuvaksi tuloksi osakkaille, kuten yhteismetsän idea on.
Sijoituskohteet ovat vielä auki. Paitsi yksi. Lapin metsiin yhteismetsä ei aio sijoittaa euroakaan.
”Semmoista show’ta ei enää jälkeläisille järjestetä. Missä poro haisee, sieltä pysymme poissa”, Mattila ilmoittaa.
Piia Elonen, teksti
Jukka Gröndahl, kuvat ja videot
Ville-Veikko Niemelä, videoeditointi
Kerttu Kiviluoto, ulkoasu
Kun jutussa puhutaan FSC-sertifikaatin vaatimuksista tai kansallisesta riskiarvioista, tarkoitetaan erityisesti FSC-kontrolloitua puuta.
Juttua varten on haastateltu myös Hammastunturin paliskunnan avustaja Jarmo Pyykköä, FSC-Suomen toiminnanjohtaja Anna Ylä-Anttilaa, ympäristöministeriön eritysasiantuntija Esa Pynnöstä, Lapin Ely-keskuksen luonnonsuojelupäällikkö Ari Neuvosta, Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkija Samuli Helamaa, Luken tutkija Juha Siitosta, saamelaisaktivisti, metsätuntija Jan Saijetsia, Itä-Suomen yliopiston apulaisprofessori Tuomas Aakalaa, Metsä-Groupin kestävän kehityksen johtaja Vesa Junnikkalaa sekä Stora Enson viestintäjohtaja Satu Härköstä.
Oikaisu 2.7. kello 21.24: AA Sakatti Miningin kaivoshanke ulottuu Viiankiaavan alueelle. Jutussa puhuttiin aiemmin Viikinkiaavan alueesta.
JULKAISTU 2.7.2022 © Helsingin Sanomat