Kuukausia ihmettelin lännen hysteriaa

Kun tarpeeksi kauan toistat jotain termiä, käytät sitä lopulta vain siksi, että olet tottunut käyttämään sitä. Kuten termiä ”erikois­operaatio”.

Puhuin eilen puhelimessa työ­asioissa ulkomaille ja lankojen toisessa päässä ihminen käytti jatkuvasti sanaa ”sota”.

Silloin huomasin, että termi ”erikois­operaatio” on hiipinyt mukaan sellaisiinkin keskusteluihin, joissa sitä ei tarvitsisi käyttää. Käytän sitä arki­keskusteluissa – vaikka luulen hallitsevani terminologian, vaikka luulen puhuvani ”erikois­operaatioista” tietäen sen tarkoittavan jotain muuta.

Moskovassa kaikki puhuvat ”erikois­operaatiosta”. Mutta yhdessäkään keskustelussa en ole kuullut eriteltävän sitä, miten ”erikois­operaatio” päättyy. Ja miten sen jälkeen eletään. En yhdessäkään. Kukaan ei kai näe mitään järkevää ulospääsyä, joten asiasta ei keskustella.

Kukaan ei myöskään uskonut Venäjän hyökkäävän ja sodan syttyvän. Se on aivan sama, keneltä täällä kysyn: viimeiseen saakka kukaan Venäjällä ei uskonut. En minäkään.

Luin sodasta – tässä nykyisessä yhteydessä – ensimmäisen kerran netissä länsimaisesta julkaisusta 25. joulukuuta 2021. Muistan hyvin, miten vihainen olin. Miten sodasta voidaan ylipäätänsä puhua ja ensimmäistä kertaa vielä jouluna? Mikä ihmeen sota? Ei täällä mikään sota ala!

Seuraavat kaksi kuukautta ihmettelin läntisen media hysteriaa – venäläisten poliitikkojen käyttämän termin mukaisesti.

En ole syntyperäinen venäläinen, mutta olen asunut Moskovassa 23 vuotta. Vaimoni on venäläinen.

Kerroin länsi­maisille keskustelu­kumppaneilleni – itse­varmasti, venäläisen mielen­laadun asian­tuntijana –, että Venäjän hyökkäys ei missään tapauksessa ole mahdollinen, tämä on vain tyypillistä venäläistä kovan luokan nokittelua.

Lopulta helmikuun 18. päivänä ymmärsin, että jotain käsittämätöntä oli tapahtumassa. Venäläisen televisio­kanavan uutisissa kerrottiin, että Donbasista evakuoidaan 150 000 ihmistä Venäjälle. 150 000 ihmisen siirtäminen on täysin mielipuolinen tapahtuma, ellei sen takana ole jotain yhtä mielipuolista suunnitelmaa.

Kerroin länsimaisille keskustelukumppaneilleni – itsevarmasti, venäläisen mielenlaadun asiantuntijana –, että Venäjän hyökkäys ei missään tapauksessa ole mahdollinen.

Olin lopettanut Venäjän television katsomisen lähes kokonaan vuonna 2014. Silloin sota Itä-Ukrainassa oli aktiivisessa vaiheessa ja lähetysten puhetapa oli äärimmäisen aggressiivinen. Mietin, voisiko sävyä siitä enää koventaa.

Poikkeuksen televisio­katseluun tekivät vain The Voice of Russia -ohjelman toisen, kolmannen ja neljännen kauden lähetykset vuosina 2013–2015. Kyseessä oli perheen perjantai-iltainen rituaali. Neljännen kauden loputtua vuonna 2015 emme katsoneet enää niitäkään. Venäjän ykköskanavan aggressiivista linjaa ei voinut tukea.

Mutta helmikuun puolivälissä 2022 aloin katsoa Venäjän television uutisia niin paljon kuin ihminen vain voi katsoa.

Vuonna 2014 Eurooppaa nimiteltiin valtion pääkanavien uutis­lähetyksissä halventavilla seksuaalisilla termeillä, kuten GayEvropa eli homoeurooppa. Vuonna 2022 Eurooppaa verrataan valtion pääkanavien uutislähetyksissä natseihin, Evroreich.

Puhetavan koventaminen vuodesta 2014 oli osoitettu mahdolliseksi.

Viikonloppuna, Venäjän aloitettua ”erikoisoperaation”, heräsin poikkeuksellisesti aamuyöllä. Huonot uutiset olivat vieneet unen.

Luin aamulla, mitä Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli sanonut, kun häneltä kysyttiin: Olisiko Venäjä sama ilman Putinia?

”Tuohon minun on aika vaikea vastata. Silloin joutuisi katselemaan aikaisempaa Venäjää ja Neuvostoliittoa, että ovatko ne olleet jotenkin johtajiensa leimaamia”, Niinistö sanoi.

”Kyllä minä luulen, että Venäjä aika tavalla toimii siitä kärkihenkilöstä riippumattakin.”

Hyvä Sauli Niinistö, erehdytte pahasti tässä kohtaa analyysia. Venäjä toimisi täysin eri tavalla toisen presidentin alaisuudessa.

Usein Venäjän ja Putinin välille laitetaan yhtäläisyysmerkit. Minun on aivan pakko puolustaa venäläisiä ystäviäni.

Venäjän kansa ei ole syyllinen, syyllinen on Venäjän hallinto. Presidentin­vaalit olivat Putinin presidentiksi julistamisen rituaali. Duuman vaaleihin eivät voi osallistua kuin tietyt puolueet tai ehdokkaat. Ylä- ja alahuone ovat presidentin kumileimasimia. Televisio ja media ovat kontrollissa.

Kyllä, täällä on lukemattomia ihmisiä, jotka uskovat propagandaan tai tarkemmin presidentin agendaan. Täällä on myös lukemattomia fiksuja ihmisiä. Fiksuja ihmisiä, jotka ovat matkustaneet ympäri maailmaa.

Jos demokratia toimisi, niin tällä presidentillä olisi korkeintaan ehkä 20–40 prosenttia äänistä. Jos demokratia toimisi edes alkeellisella tasolla, Putin olisi edes kerran osallistunut vaaliväittelyihin puhumattakaan siitä, että hän olisi osallistunut niihin aina, eikä Putiniin olisi missään vaiheessa alettu liittää korvaamattomuuden tunnetta.

Jos demokratia toimisi – niin, ehkä Putin olisi ollut presidenttinä, mutta vain kaksi kautta ja tällaista kauheutta ei olisi.

Eikä kukaan, ei varmaankaan yksikään presidenttiäkään kannustava henkilö uskonut, että ”erikoisoperaatio” tapahtuu ennen kuin se tapahtui.

Venäjän puolustusministeriön tiedottaja Igor Konašenkov esiintyy joka päivä televisiossa ja kertoo robottimaisella äänellä, kuinka monta yksikköä Ukrainan kalustoa Venäjän armeija on onnistunut tuhoamaan (ja mistä perustelluista syistä).

Monen päivän ajan mietin, miksi Konašenkov on niin tutun oloinen – kunnes ymmärsin.

Igor Konašenkov muistuttaa hyvin paljon Rocky 4 –elokuvan Dolph Lundgrenin esittämää legendaarista neuvosto­liittolaista pahista, tosin 20 vuotta vanhempana.

Meitä muistutetaan vanhoista viholliskuvista.

Asumme uudisasuntoalueella ja pihalla on kaksi lapsiperhettä, joiden kanssa vietämme aikaa yhdessä. Isät ovat iältään yli 50-vuotiaita, äidit yli neljäkymmentä.

Nyt tapasimme ensimmäistä kertaa ”erikoisoperaation” alettua. Olimme kaikki hermostuneita, mutta söimme, joimme ja keskustelimme politiikasta.

Lopulta olin hyvin yllättynyt. Vielä vähän aikaa sitten kaikki nämä ihanat ystäväni olivat epäpoliittisia, ikinä emme olleet keskustelleet politiikasta, mutta nyt kun ”erikoisoperaatio” oli alkanut, niin heidän mielestään sitä on jatkettava. Mielenkiintoinen näkökulma.

Mikä oli ystävieni pääargumentti ”operaation” jatkamiselle? Suurvaltapolitiikka. Geopolitiikka. Yhdysvaltojen käyttäytyminen. Naton hiipiminen Venäjän rajoille.

1900-luvun argumentointia.

Nyt kun ”erikoisoperaatio” oli alkanut, niin ystävieni mielestä sitä on jatkettava. Mielenkiintoinen näkökulma.

Mitä Nato sitten tarkoittaa venäläisille? Venäjän poliittinen johto käyttää Nato-korttia omiin tarkoitusperiinsä. Mutta monille venäläisille Nato edustaa rehellistä alkukantaista pelkoa.

Uskallan väittää, että Nato on venäläisille symboli pelolle, joka on peräisin Neuvostoliiton ajalta – tai satojen vuosien takaa.

Mietin, onko Nato venäläisille idän ja lännen tuhatvuotisen vastakkainasettelun symboli? Satujen pimeä metsä, jonne kukaan ei halua mennä.

Mutta en minäkään osaisi sanoa, mitä Nato on.

Puolustusliitto? Hyökkäys- ja erikoisoperaatioiden liitto? Rauhantakaaja? Avoimen ovien politiikka? Jenkkien käsikassara? Mikä Nato oikeasti on?

Monille venäläisille Nato edustaa rehellistä alkukantaista pelkoa.

Sen tiedän, että Venäjän ”erikoisoperaatio” on jo repinyt perheitä hajalle. Minun perheeni ei ole poikkeus.

Äänestysikäisiä venäläisiä lähisukulaisia on kymmenen. Kaksi heistä asuu Ukrainassa – toinen Donetskissa aivan rajan toisella puolella ja toinen syvemmällä maassa.

Moskovassa sukulaisia on kahdeksan.

Leikitään, että nämä sukulaiseni olisivat Venäjän kansa ja nyt äänestettäisiin Ukrainan "erikoisoperaation" oikeutuksesta. Minä en ole äänioikeutettu, sillä en ole Venäjän kansalainen.

Äänet jakautuisivat seuraavasti: 35 prosenttia hyväksyy Ukrainan ”erikoisoperaation”, 35 prosenttia vastustaa ja 30 prosenttia äänestää tyhjää tai väärin.

Onko tulos hyvä vai huono? Kaikki alle 40-vuotiaat äänestävät vastaan, eli se antaa vähän toivoa. Tosin näistä alle 40-vuotiaista 60 prosenttia suunnittelee muuttoa Venäjältä ulkomaille. Toivoa on siis vähemmän.

Venäjän ”erikoisoperaatio” on jo repinyt perheitä hajalle. Minun perheeni ei ole poikkeus.

Donetskin-mummo tulee pari kertaa vuodessa Moskovaan, viimeksi hän tuli joulukuussa 2021, eikä ole sen jälkeen palanut Donetskiin. Hänellä on mukanaan kodinhoitaja, joka valmistaa meille usein rasvaista keittoa. Kieltäytyä ei voi. Tosin, nykyään taidan jopa pitää keitoista.

Aina, kun tapaamme Donetskin-mummon, hän alkaa jossain vaiheessa puhua Putinista. Kehuu hänet taivaisiin, itkee muutaman kyyneleen, rukoilee hänen puolestaan. Muut olemme vaivautuneina hiljaa.

Mummo on kutsunut meitä kylään jo kahdeksan vuotta. Olemme kieltäytyneet vaaran takia. Alueella on ollut rauhatonta kaikki nämä vuodet.

Aina, kun tapaamme Donetskin-mummon, hän alkaa jossain vaiheessa puhua Putinista.

Joulukuussa 2021 sanoin mummolle, että kesällä 2022 tulemme. Donetskin alueella kasvaa aprikooseja, luumuja, pähkinöitä ja kaikkea mahdollista. Se on mustan mullan maata. Minulla on haaveena mennä selälleen aprikoosipuun alle ja odottaa, että aprikoosi tippuu suuhun.

Ei taida onnistua vuonna 2022. Mummo on jo vanha, montaa mahdollisuutta ei tule.

Toivon, että voin omana elinaikanani sinne vielä matkustaa.

Kirjeitä Venäjältä -sarjassa Helsingin Sanomiin kirjoittaa Pietarista toimittaja Mihail ja Moskovasta kulttuurialan ammattilainen Jan. Heidän oikeita nimiään ei julkaista turvallisuussyistä. Työ riippumattomana journalistina on tekijöille Venäjällä nyt uhka, joka voi johtaa pidätykseen tai vankeuteen.

Tuija Pallaste, tuottaja