Mariupolista tulee särkyneitä ihmisiä
Mariupolista tulee Zaporižžjaan ihmisiä, jotka ovat olleet viikkoja pommisuojissa ilman tietoa ulkomaailmasta. He ovat todistaneet hävitystä ja kuolemaa. HS seurasi sirpaleisten autojen saapumista parkkipaikalle, johon pakenemaan päässeiden vastaanotto oli järjestetty.
Jussi Konttinen HS, teksti
Outi Pyhäranta HS, kuvat
Mariupolista on Zaporižžjaan suoraa tietä vain runsaat 200 kilometria, mutta Natalia Boiko on ollut minibussissa yli kaksi vuorokautta. Hän astuu autosta parkkipaikalle ja alkaa itkeä.
”Ajoimme ulos kaupungista keskellä tulitusta. Tuntuu uskomattomalta, että täällä on hiljaista”, Boiko sanoo.
Boiko ja hänen perheensä ovat olleet kolme viime viikkoa talonsa pommisuojassa. Siellä on ollut heidän lisäkseen 120 ihmistä. Mariupolia on pommitettu sodan alusta lähtien, eikä kaupunkia Boikon mukaan enää ole.
”Siellä ei ole yhtään ehjää taloa. Meitä on pommitettu keskeytyksettä raketeilla, ohjuksilla, tykeillä, lentokoneista ja mereltä, niin että talo heilui.”
”Siellä ei ole yhtään ehjää taloa.”
Vasta viime viikosta lähtien siviilejä on päässyt ulos 430 000 asukkaan kaupungista. Bussikuljetukset eivät ole onnistuneet, vaan Mariupolista on voinut lähteä vain omalla autolla tai jalan. Suora tie Mariupolista Zaporižžjaan on suljettu, joten ne, jotka ovat päässeet, ovat yleensä ajaneet yöksi Venäjän miehittämään Berdjanskiin. Sieltä matka jatkuu tšetšeenien hallitsemaan Tokmakiin.
Nyt autosaattueessa Zaporižžjaan tulee Ladoja, Chevroleteja ja ukrainalaisvalmisteisia Renaulteja, joissa näkyy sirpaleiden tekemiä lommoja. Rikkinäisiä ikkunoita on paikattu muovilla tai levyillä. Lähes kaikkiin autoihin on ripustettu valkoisia kangassuikaleita.
700 000 asukkaan Zaporižža on noin 30 kilometria rintamalinjasta. Mariupolilaisten ja Venäjän miehittämiltä alueilta tulevien vastaanotto on järjestetty laitakaupungille ison marketin parkkipaikalle.
Ukrainalaiset poliisit tarkistavat tulijoiden paperit ja ohjaavat sitten pysäköintiruutuihin. Autoista nousee helpotuksesta itkeviä naisia, keppien kanssa kulkevia, väsyneen oloisia vanhuksia ja vakavailmeisiä miehiä.
Sisällä paenneet saavat ruokaa, vaatteita, lääkintää ja ohjausta eteenpäin.
Tietoa ei ollut siitä, mitä tapahtui sadan metrin päässä, saati sitten Kiovassa.
Venäjän joukot ja Ukrainan Azov-rykmentti taistelevat yhä Mariupolista, mutta Natalia Boiko perheineen ei nähnyt sotilaita. Ulos pommisuojasta mentiin vain pakon edessä: laittamaan ruokaa nuotiolla ja hakemaan vettä joesta.
”Valutimme myös pattereiden veden käyttöön. Taloissa ei ole sähköä, kaasua, vettä eikä lämmitystä. Kaikki kaupat on ryöstetty tyhjiksi. Kerran poliisi toi meille leipää, siinä oli kaikki apu, minkä saimme.”
Kaduilla lojuu Boikon mukaan ruumiita, joita kukaan ei uskalla hakea pois.
”Ruumiita on vain siirretty pommin tekemään kuoppaan”, Boiko kuvaa näkemäänsä ja itkee.
Boikon poika, opiskelija Kirill Boiko, sanoo, että ihmiset ovat eläneet myös informaatiotyhjiössä. Tietoa ei ollut edes siitä, mitä tapahtui sadan metrin päässä, saati sitten Kiovassa.
”Matkapuhelinverkkoa saattaa löytyä vain, jos nousee korkean kerrostalon yläkerroksiin, mikä on hyvin vaarallista.”
Vanha Lada on kattotelineitä myöten täynnä tavaraa. Se on kaikki, mitä Olga Baranovan perhe otti mukaansa.
He kertovat viettäneensä maaliskuun omakotitalonsa pienessä maakellarissa. Kuten useimmat kaupunkilaiset, he toivoivat loppuun saakka parasta: että pommitukset loppuisivat. Ja kuten useimmat, heidän oli lopulta todettava, että jääminen merkitsisi joko väkivaltaista kuolemaa tai nääntymistä nälkään ja janoon. Oli valittava pitkän ja lyhyen hengenvaaran väliltä.
”Lähdimme matkaan sunnuntaina. Näimme, että siellä myös käveli ihmisiä 20 kilometrin päähän Manhušin kylään, kepin kanssa käveleviä vanhuksia ja lastenrattaita työntäviä naisia. Yhdellä [Donetskin kansantasavallan joukkojen] tarkastuspisteellä meidän piti mennä autosta maahan makaamaan.”
Yhtäkkiä parkkialueen kulmalla syntyy kahakka, jossa poliisit painavat nuoren miehen maahan ja kolme hänen kaveriaan kädet autoa vasten. Auton takaa ei näy, mitä nuorelle miehelle tapahtuu.
Myöhemmin kuulemme virkavallalta, että miehiä epäiltiin vihollisen kätyreiksi, mutta kyse oli väärinkäsityksestä.
Marketin aulassa lepäävät isoäiti Zinaida Sergejeva ja seitsemänvuotias tyttärentytär Anastasia Nedbajeva.
Sergejeva on pyörätuolissa, jonka hän on juuri saanut. Hänen jalkansa on kipsissä, ja iholla näkyy sirpaleiden jälkiä.
”Maanantaina taloomme osui pommi. Lähdimme matkaan tiistaina keskellä tykkitulta. Kuljettaja kiirehti ja ajoi kahden esteen välistä miinaan. Onneksi kukaan ei sentään kuollut.”
Sergejevan mies ja toinen lapsenlapsi ovat matkalla toisessa kyydissä. Sergejeva toivoo, että hekin pääsisivät pian perille. Sitten pitäisi etsiä majoitusta.
Anastasija makaa penkillä ja puristaa kädessään nukkea. Tuon tuosta hän puhkeaa itkuun.
Hän itkee kivusta. Myös hän on saanut jalkaansa murtuman miinan räjähdyksessä.
Anastasijan täti, Kiovasta apuun saapunut Svetlana Blahodir haluaa ehdottomasti, että isoäiti ja tyttö kuvataan, jotta maailmalle leviää tietoa siviilien kärsimyksistä.
Vanhemman pariskunnan Nikolai ja Ljudmila Sljunin autosta puuttuu takalasi ja pellissä on sirpaleiden tekemiä monttuja.
”Hain auton autotallilta maanantaina, kun lähelle osui raketti. Välillä oli vielä pakko tulla ulos autosta siivoamaan maassa olevia nauloja”, Nikolai Sljunin kertoo lähdöstä.
Auton kyydissä matkusti myös Sljuninien tytär Tatjana Uralova ja hänen kolmivuotias tyttärensä.
Kolme viime viikkoa he viettivän Uralova pientalon kellarissa Mariupolin vanhassa keskustassa.
”Olimme aikoneet tehdä kellarista kuntosalin, mutta siitä tulikin pommisuoja.”
Uralova näyttää kännykän viimeisellä latingilla ottamiaan kuvia, jossa hän hymyilee tyttärensä kanssa talvivaatteissa kaksiasteisessa kellarissa.
”Lapseni on sankaritar. Hän on hyvin vahva. Pommisuojassa hän opetteli aakkoset. Kun meitä pommitettiin, hän vain huusi, että älkää ampuko, tämä on meidän talo. Iskujen aikana hän kävi patjalle makaamaan ja suojasi käsillä päätään, muttei itkenyt”, Uralova kertoo.
Lopulta perheen oli pakko poistua Mariupolista. Viimeiset kolme päivää syötiin pelkkää hilloa, kertoo Nikolai Sljunin, jonka posket ovat lommolla ja silmät syvällä kuopassa.
Sunnuntaina räjähdys tuhosi perheen talon. Perheen mukaan kyse oli ilmaiskusta.
”Se osui naapuritaloon, joka muuttui aivan tomuksi. Sinne kuoli ihmisiä. Meidän talostamme kaatui seinä, mutta pala käytävää jäi pystyyn, ja pääsimme ulos kellarista”, Uralova kuvaa.
Sljunin auttoi raunioihin jäänyttä naapuriaan kaivamalla tämän kädet vapaiksi.
”Lapseni on sankaritar. Kun meitä pommitettiin, hän vain huusi, että älkää ampuko, tämä on meidän talo.”
Mariupolin siviiliuhrien määrää ei tiedä kukaan, mutta toimittajana työskentelevä Uralova pitää esitettyä arviota 4 000:ta kuolemasta aivan liian pienenä.
”Entinen mieheni kuoli, kun pommi osui hänen asuntoonsa. Naapuritalon pihalla kuoli kymmenen ihmistä, jotka lämmittivät ruokaa nuotiolla raketti-iskun aikana. Naapurini, 94-vuotias sodan kokenut nainen, kuoli raunioihin”, Uralova kertoo.
Taistelu Mariupolista jatkuu. Vanhuksia ja lapsia kuolee siellä jo nälkään ja nestehukkaan, Uralova uskoo.
Mariupol on Tatjana Uralovasta helvetti, jota ei voi koskaan antaa anteeksi Venäjälle.
Vaikka hän on hyvin isänmaallinen, hän arvostelee myös paikallishallintoa, joka laiminlöi siviilien evakuoinnin.
”Sodan alkupäivänä kaupunginjohtaja kehotti ihmisiä pysymään rauhallisina. Sitten hän lähti itse, jätti kaupat ryösteltäviksi ja meidät kuolemaan.”
Keskiviikkona Tatjana Uralovalla oli erityinen päivä. Hän oli juuri päässyt tyttärensä kanssa Mariupolista, ja hänen miehensä päästettin rintamalta vuorokaudeksi lomalle Zaporižžjaan perhettään tapaamaan.
Mariupolin piirityksen ajan pariskunnalla ei ollut yhteyttä toisiinsa.
”Kun soitin hänelle, hän alkoi itkeä.”
”Entinen mieheni kuoli, kun pommi osui hänen asuntoonsa. Naapuritalon pihalla kuoli kymmenen ihmistä, jotka lämmittivät ruokaa nuotiolla. Naapurini, 94-vuotias sodan kokenut nainen, kuoli raunioihin”
Vaikka useimmat haluavat Mariupolista pois, jotkut pyrkivät sinne. Mariupolissa on Ukrainan mukaan vielä ainakin 100 000 siviiliä.
Venäjä on ohjannut ihmisiä hallitsemilleen alueille Donbasiin. On myös kerrottu ihmisistä, joita on pakotettu itään päin.
Joka aamu Mariupoliin lähtee Zaporižžjasta autosaattueessa ihmisiä hakemaan omaisiaan. Urakka on hengenvaarallinen, sillä sekä henkilöautoja että busseja on tulitettu Venäjän valtaamilla alueilla.
Mariupolilainen Oleg pääsi pakenemaan kaupungista mukanaan osa perhettä, mutta tekee nyt lähtöä takaisin. Hän ripustelee autoonsa valkoisia lippuja.
”Minulla on siellä vielä ex-vaimo, liikuntakyvytön poika, anoppi ja kaksi muuta sukulaista. Minulla ei ole ollut yhteyttä heihin kolmeen viikkoon. Tuon heidät sieltä vaikka väkisin.”
Myös bussisaattue on lähdössä miehitysalueelle, mutta se ajaa vain Berdjanskin kaupunkiin. Saattue koostuu koulubusseista, joihin mahtuu tuhat ihmistä.
Oikaisu 30.3. klo 13: Tatjana Uralovan sukunimi korjattu oikeaan muotoon.
Jussi Konttinen, teksti
Outi Pyhäranta, kuvat
Tuija Pallaste, tekstin editointi ja ulkoasu