Helsingin Sanomien Kiinan-kirjeenvaihtajat, teksti

Kevät 1997:

Pommi räjähti bussissa vilkkaalla kauppakadulla Pekingissä keskellä pahinta iltaruuhkaa. Kaksi kuoli, toistakymmentä loukkaantui.

Tiettävästi. Aivan varma ei voinut olla. Kiinan viranomaiset usein pimittivät tällaisia tietoja.

Uutinen oli poikkeuksellinen. Milloin Pekingissä oli viimeksi räjähtänyt kadulla pommi?

Oli maaliskuu vuonna 1997. Kiinan kansankongressin istunto oli alkamassa. Pääkaupunki Peking oli täynnä poliiseja, joiden tehtävä oli varmistaa, että jokavuotinen näytös sujuisi ilman välikohtauksia.

Kiinan kommunistijohto syytti pommi-iskusta uiguureita.

Islaminuskoiset uiguurit elivät kaukana maan länsiosassa Xinjiangissa. Sieltä oli alkanut kantautua huolestuttavia uutisia.

Vanha muistikirja on vaatekaapin perällä. Pieni, kovakantinen ja kulunut. Olen kirjoittanut selkämykseen mustalla tussilla KIINA 1997 KEVÄT.

Maaliskuun 10. päivän muistiinpanot löytyvät helposti.

Ma iltap. Xinjiang-kadulla, muistikirjassa lukee. Poliisit tulivat la aamuyöllä kuulustelemaan, kysyivät ID-korttia, veivät 3, jotka palanneet jo.

Olen näköjään puhunut muutamien uiguurimiesten kanssa pari päivää pommi-iskun jälkeen. En muista heitä enää kovin hyvin. Tuosta keväästä on melkein 25 vuotta.

Löysin miehet Pekingin laidalta kadulta, jolla toimi uiguuriravintoloita. Niissä tarjottiin lammasta ja hyvää hiilillä paistettua leipää.

Sinä päivänä katua vartioi tavallistakin enemmän poliiseja.

Pekingissä ei talvella liikkunut kovin paljon ulkomaalaisia. Erotuin hiljaisella syrjäkadulla heti. Oli syytä olla varovainen.

Vuonna 1997 Kiinassa oli kolme aihetta, joista ei saanut puhua. Ne olivat Pekingin verilöyly kesäkuussa 1989, Tiibet ja Xinjiang.
Ulkomaisten toimittajien matkustamista Tiibetiin ja Xinjiangiin rajoitettiin. Oli vaikea saada luotettavia tietoja siitä, mitä niissä tapahtui. Työskentelin Kaukoidässä viisi vuotta, mutta en onnistunut pääsemään kumpaankaan.

Neuvostoliitto oli vasta hajonnut. Muslimienemmistöiset neuvostotasavallat Kazakstan, Kirgisia, Uzbekistan ja Tadžikistan olivat itsenäistyneet. Xinjiang oli niiden rajanaapuri. Kazakstanissa asui maanpaossa Kiinasta paenneita uiguuriaktivisteja.

Kiina pelkäsi, että myös Xinjiangin uiguurit kapinoisivat. Se syytti heitä ”separatismista”.

Tilanne oli kiristynyt keväällä 1996. Xinjiangissa oli ollut levotonta. Puhuttiin pommi-iskuista ja mellakoista.

Sisällä ravintolassa uiguurimiehet vaikuttivat hermostuneilta. He vilkuilivat ulko-ovea.
Poliisit olivat tulleet naapurustoon heti pommi-iskun jälkeen. Kyselleet, oliko Xinjiangista saapunut uusia ihmisiä.

Miehet näyttivät henkilökorttejaan. Jokaisella oli sellainen takin rintapielessä: nimi, syntymäaika, sukupuoli, ammatti, työyksikkö ja kansallisuus. He kertoivat, että kortti täytyi olla näkyvillä aina.

Xinjiangia kiinalaistettiin, he sanoivat. Sinne asutettiin Kiinan valtaväestöä eli han-kiinalaisia.

Kiinalaisia tulee Xinjiangiin lisää, me jäädään vähemmistöksi, niille on töitä, meille ei, muistikirjassani lukee.

He olivat tulleet Pekingiin etsimään töitä. Mutta myös siellä heitä syrjittiin. Taksit eivät halunneet ottaa kyytiin. Kaupoissa katsottiin vinoon. Poliisi pysäytteli.

Emme saa opiskella vieraita kieliä. Miksi? Siksi, ettei meillä olisi yhteyksiä ulkomaille.

Uiguureja ei otettu armeijaan, he sanoivat. Ne luulee, että kun me opitaan sotimaan, aletaan sotia niitä vastaan.

Haastattelu tuskin kesti pitkään. Peking oli täynnä siviiliasuisia poliiseja, joita täytyi varoa. Olin iloinen, että onnistuin puhumaan uiguurimiesten kanssa edes hetken. Paikkoja, joissa saattoi keskustella luottamuksellisesti, oli vähän.

Seinilläkin oli korvat. Varmuuden vuoksi en kirjoittanut miesten nimiä muistiin. Mutta tämän kuitenkin olen kirjoittanut: Enemmistö haluaa itsenäisyyttä (vastaus tulee empimättä).

Kesä 1999:

Kesällä 1999 sain yllättävän kutsun Shanghain ulkoasiainhallinnon eli waibanin lehdistöosastolta: kiinnostaisiko Helsingin Sanomia lähteä lehdistömatkalle Xinjiangiin?

Kiinan kommunistinen puolue ilmeisesti ajatteli, että maakunnan tilanne oli riittävän rauhallinen, jotta sinne voisi päästää kourallisen ulkomaisia toimittajia. Vastasin kutsuun heti myöntävästi.

Matka oli niin sanottu dog and pony show eli siellä näytettiin vain myönteisiä asioita. Isäntien valitsemat viralliset haastateltavat korostivat eri kansanryhmien säyseää yhteiseloa ja Xinjiangin taloudellista kehittymistä.

”Yksikään uiguuri ei halua itsenäistä valtiota. Koko Kiina on yhtä suurta perhettä, johon kuuluu 56 etnistä ryhmää. Xinjiang ei voi koskaan olla itsenäinen. Kommunistisen puolueen politiikka on paras koko historiassa”, totesi viralliseen ohjelmaan kuulunut haastateltava, Korlan alueen varakuvernööri Wei Shan.

Ja näin pohdiskeli 26-vuotias mies, jota jututin ilman lupaa Ürümqissa: ”Jokainen meistä haluaa itsenäisyyttä. Mutta mitä me voimme tehdä? Me uiguurit olemme vain vähemmistö.”

Koska ohjelma oli laadittu tiukaksi, epävirallisiin kohtaamisiin jäi vähän aikaa. Niinpä päädyin kysymään ihmisoikeustilanteesta lähes kaikilta isäntiemme valitsemilta haastateltavilta.

Riitelyksihän se meni. Jouduin ulkoasiainhallinnon puhutteluun matkan aikana ja sen jälkeen. Minulla oli asennevika.

Lehdistöpäällikkö enimmäkseen murjotti ja näytti yllättyneeltä, kun esitin kysymyksiä, jotka liittyivät talouskasvuun ja tavalliseen elämänmenoon. Muut toimittajat taas olivat iloisia, että esitin heidänkin puolestaan kaikki kiusalliset kysymykset.

Vaikka matkalla oli hyvin huonot mahdollisuudet saada käsitystä uiguurien oikeasta tilasta, siellä täällä näkyi ja kuului vihjeitä maakunnan tulehtuneesta tilanteesta.

Kashgarilainen mies kertoi, että siviiliasuiset poliisit ovat soluttautuneet kaupungin moskeijaan tarkkaillakseen sitä, missä hengessä muslimit siellä rukoushetkiään viettivät. Hän kertoi monien ystäviensä joutuneen vankilaan ja syytti han-kiinalaisten johtamia poliisivoimia siitä, että ne kohtelevat uiguureja toisen luokan kansalaisina.

Paljon muuta hän ei sanonutkaan. Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat lyhyitä ja puheet hoidettiin sipisten. ”Minulla on vaimo ja neljä lasta. Minun pitää ajatella perhettäni”, mies perusteli harvasanaisuuttaan.

Kirjoitin matkaltani myös Kiinan kunnianhimoisista pyrkimyksistä kehittää köyhimpiä alueitaan, kuten öljynporauksesta ja suuresta rautatiehankkeesta, mutta ne jutut eivät kiinalaisvirkamiesten mieleen jääneet.

Tämä kävi ilmi joulukuussa 2000, kun olin jättänyt hakemuksen HS:n toimiston siirtämisestä Shanghaista Pekingiin.

Minut kutsuttiin puhutteluun waibaniin. Siellä vihainen johtaja luennoi, kuinka rajoittuneesti kerron Kiinasta suomalaisille. Hänen käsityksensä oli, etten ollut kertonut mitään myönteistä Xinjiangista.

”Meidän mielestämme, puhutaanpa Kiinasta tai muista maista, sinun pitäisi raportoida objektiivisesti.”

Vastasin, että johtajalla on rajalliset ja ilmeisen asenteellisesti värittyneet tiedot jutuistani Xinjiangista. Lupa HS:n toimituksen siirtämiseen Pekingiin heltisi vasta kaksi vuotta myöhemmin, hieman ennen kirjeenvaihtajuuteni päättymistä.

Syksy 2004:

Veitsi liikkui vilkkaasti ohimoillani. Parturi teki huolellista työtä. Olin livahtanut hiustenleikkuuseen Ürümqin kaupungissa, jotta saisin hetken rauhaa viranomaisten kyttäykseltä. Halusin puhua jonkun tavallisen ihmisen kanssa siitä, millaista elämä Länsi-Kiinassa Xinjiangin alueella oikein on.

Parturi oli kuitenkin pettymys.

”En ymmärrä kiinan kieltä”, hän sanoi.

Parturin äidinkieli oli uiguuri. Kommunikaatiovaikeuksistamme huolimatta kävi ilmi, että hänen kellonsa ei ollut virallisessa koko Kiinan yhteisessä ajassa, vaan kaksi tuntia jäljessä, uiguuriajassa. Se on maakunnan tapa. Ürümqi sijaitsee 2500 kilometriä länteen Pekingistä, joten aurinko vasta nousee, kun kommunistipuolueen päämajassa ollaan jo työn touhussa.

Matkustin Xinjiangissa syyskuussa 2004 muutamassa eri kaupungissa. Ürümqi, Hami, Turpan olivat kaikki kasvavia keskuksia hiekanvärisellä aavikolla.

Kiinassa oli hurja vauhti päällä. Talous kasvoi yli kymmenen prosentin vuositahtia. Kansainväliset yritykset olivat Kiina-kiimassa ja kaatoivat investointejaan uuteen talousjättiin. Suomessakin puhuttiin Kiina-ilmiöstä, kun tehtaat muuttivat itään.

Myös Ürümqissa, Xinjiangin valtavan hallintoalueen pääkaupungissa, näkyi uusia tornitaloja, ostoskeskuksia ja moottoriteitä. Toimittajaryhmämme tapasi kommunistisen puoleen paikallisen pampun He Yimingin, joka sanoi: ”Ürümqi oli ennen alikehittynyt kaupunki. Nyt tästä on tulossa kansainvälinen bisneskaupunki. Ürümqi on luonnollinen linkki Kiinan ja Keski-Aasian välillä.”

Viittä vuotta aiemmin eli vuonna 1999 Kiinan keskushallinto oli aloittanut suuret tie- ja rautatiehankkeet, joilla Xinjiang kytkettiin tiiviimmin muuhun Kiinaan.

Yksi hankkeista oli 4 200 kilometriä pitkä maakaasuputki Xinjiangin aavikolta itärannikolle Shanghain megakaupunkiin. Xinjiangissa laskettiin tuolloin olevan yli kolmannes Kiinan maakaasuvaroista, lähes kolmannes öljystä ja 40 prosenttia hiilestä.

Luonnonrikkauksia vietiin Xinjiangista pois itään.

Merkittävää oli myös, mitä idästä tuli: ihmisiä. Nimittäin han-kiinalaisia eli Kiinan valtaväestöä.

Hallinto houkutteli han-kiinalaisia muuttamaan Xinjiangiin. Virkamiehille, opettajille, poliiseille tai tuomareille tarjottiin uramahdollisuuksia syrjäseudulla. Liikemiehiä tuli omasta halustakin rahakkaiden investointien ja uusien mahdollisuuksien perässä.

Xinjiangiin muutti satojatuhansia ihmisiä vuodessa.

Ürümqi oli kiinalaistunut hurjaa vauhtia. Katukuvassa kiinan merkein kirjoitetut kyltit olivat jo hallitsevampia kuin arabian merkein kirjoitetut uiguurikyltit.

Kun Xinjiangista tuli Kiinan kansantasavallan osa vuonna 1949, alueen asukkaista vain muutama prosentti oli han-kiinalaisia. Vuonna 2004 han-kiinalaisia oli jo lähes 40 prosenttia.

Uiguureja oli 46 prosenttia. Loput asukkaat kuuluivat johonkin yli 40 muusta etnisestä ryhmästä. Niitä ovat muun muassa mongolit, huit, kazakit, kirgiisit, tataarit, tadžikit — kullakin niistä oli oma kielensä ja useimmilla uskontona islam.

Ürümqissa on siirtomaakaupungin tunnelma, kirjoitin juttuuni HS:ssä.

Han-kiinalaiset veivät parhaat työt, he syrjäyttivät paikalliset yritykset, täyttivät hallinnon paikat.

Paikallinen kulttuuri näivettyi. Uiguurit eivät voineet enää opiskella tai hoitaa hallinnon asioita omalla kielellään. Uskonnon harjoittamista kontrolloitiin. Kommunistinen puolue toi omat miehensä moskeijoihin.

Uiguurit ja muut vähemmistöt valittivat hiljaa.

Erään vaatekaupan suojassa vanha uiguurinainen sanoi minulle: ”Uiguurien on vaikea saada töitä. Minulla on kaksi poikaa. Molemmilla on yliopistotutkinto, mutta he ovat joutuneet tekemään hanttihommia monen vuoden ajan.”

Kesä 2009:

Heinäkuussa 2009 Ürümqin kaduilla virtasi jälleen veri.

Maakunnan verisimmät väkivaltaisuudet vuosikymmeniin olivat saaneet alkunsa jo kesäkuussa aivan Kiinan toisella laidalla, Guangdongissa. Tuolloin valtaväestöön kuuluvien han-kiinalaisten väkijoukko pieksi lelutehtaalla kaksi uiguurimiestä hengiltä. Miehiä oli epäilty raiskauksesta, ja oikeus oli otettu omiin käsiin.

Kiinassa käy usein niin, että pienestä kipinästä syttyy valtava palo. Näin kävi tälläkin kertaa.

Parisen viikkoa lelutehtaan sakinhivutuksen jälkeen Ürümqissa osoitettiin mieltä Guangdongissa tapettujen miesten puolesta. Rauhanomaisuudesta ei ollut kuitenkaan tietoakaan, sillä syntyneissä väkivaltaisuuksissa kuoli noin 200 henkeä ja loukkaantuneita oli monin verroin enemmän.

Heinäkuiset päivät olivat kuin sisällissota pienoiskoossa. Uiguurit, han-kiinalaiset ja kommunistisen puolueen turvallisuusjoukot ottivat yhteen. Ei oltu kiinalaisia, vaan uiguureja ja han-kiinalaisia. Me ja he.

Väkivaltaisuuksissa purkautui uiguurien kokema sorto. Kiina syytti väkivaltaisuuksista Yhdysvalloissa maanpaossa elävää uiguuria Rebiya Kadeeria, joka kiisti osallistuneensa mellakoiden suunnitteluun.

”Uiguurien painostus on viime aikoina saanut rasistisia äänenpainoja. Kiinan hallituksen tiedetään kannustaneen kansalliskiihkoista ajattelua han-kiinalaisten parissa, millä se yrittää korvata konkurssiin ajautunutta kommunistista ideologiaansa”, Kadeer syytti puolestaan maan hallintoa.

Uiguurien väkivallan jälkeen han-kiinalaiset lähtivät kostoretkille aseinaan muun muassa lihakirveitä, putkia ja puumailoja.

”Uiguurit hyökkäsivät meitä vastaan. Nyt on vastahyökkäyksen aika”, han-kiinalaismies perusteli toimiaan.

Mies oli osa vihaista han-kiinalaisten joukkoa, joka huusi iskulauseita. Yksi niistä oli ”hävittäkää uiguurit”.

Heinäkuisten mellakoiden aikaan poikkeuksellista oli se, että maan hallinto päästi paikalle kansainvälisiä toimittajia ja järjesti jopa tiedotustilaisuuksia tilanteesta. Kaiken varalta internet kuitenkin suljettiin.

Julkisuustempauksella keskushallinto pyrki saamaan oman näkemyksensä tapahtumien kulusta paremmin kansainväliseen levitykseen. Propaganda ei kuitenkaan toiminut ainakaan länsimaisten tiedotusvälineiden näkökulmasta: elleivät ulkomaiset toimittajat tyytyneet viranomaisten järjestämään ”ohjelmaan”, heitä pidätettiin ja työvälineitä takavarikoitiin.

Ürümqin kaduilla vallitsi pelko. Uiguurit eivät juurikaan uskaltaneet puhua tilanteestaan, koska pelkäsivät keskushallinnon kostotoimia.

”Olemme peloissamme. Nyt kun täällä on kansainvälisiä toimittajia, tilanne on parempi. Mutta kun te lähdette, meitä odottaa kurjuus”, 38-vuotias nimettömänä pysynyt uiguurinainen kertoi.

Naisen pelot eivät olleet turhia, sillä kun hallintovirkamiehet näkivät haastattelutilanteen, he kehottivat ihmisiä hajaantumaan. Paikalle saapui pian myös vahvasti aseistautuneita turvallisuusjoukkojen miehiä, jotka raportoivat tilanteesta eteenpäin radiopuhelimillaan.

Moskeijan lähellä paikallisten pelosta viranomaisia kohtaan kertoi sekin, ettei kujallakaan uskallettu puhua. Uiguurit osoittivat sormellaan taivaalle, jossa sotilashelikopterit päivystivät ja tarkkailivat ihmisten liikkeitä.

Pelko kyti myös kaupungin han-kiinalaisten keskuudessa.
”Ellei [kaupan] ovi olisi kestänyt, olisimme kuolleet tänne kaikki”, han-kiinalainen kauppias kertoi putiikkinsa perällä Ürümqissa.

”Pelkään uiguureja. Jos syntyy tappelu, he ovat kaikki saman tien paikalla. Uiguureista vain pieni osa on aivottomia rikollisia. Jos uiguureilla on perhe ja työpaikka, he ovat kunnollisia”, kauppias kertoi näkemyksistään.

Ürümqin mellakat saatiin lopulta sammumaan, mutta kansanosien pelot toisiaan kohtaan eivät kadonneet minnekään.

Kiinan keskushallinto tuomitsi mellakoista lukuisia uiguureja kuolemantuomioihin. Maailman uiguurikongressi arvosteli kuolemantuomioita ensimmäisiksi ”Kiinan hallituksen lupaamiksi joukkoteloituksiksi”.

Kesä 2016:

Heinäkuussa Xinjiangin lounaiskulmassa sijaitseva Kashgar tuntuu hieman sota-alueelta, vaikka onkin rauhallinen kaupunki. Tavallinen poliisiauto on panssaroitu miehistönkuljetusauto. Pieneltä linnoitukselta näyttävältä vartiopisteeltä säntää juosten maastopukuinen poliisi, kun otan ohi kävellessäni kuvan hänen työpaikastaan. Hän käskee tuhota valokuvan.

Kashgarin historiallinen keskusta sijaitsee 1400-luvulla rakennetun Id Kah -moskeijan kupeessa. Tässä osassa kaupunkia asuu lähinnä uiguureja. Kiinaa täällä puhutaan vain vähän sujuvammin kuin Ilomantsissa ruotsia. Kadut ovat leveitä ja talot niiden varsilla uusia. Myös joka nurkalle asennetut valvontakamerat lienevät uusinta tekniikkaa.

Tällaista on kehitys, jota Kiina sanoo tuovansa maan köyhempiin osiin. Kashgarin historiallisen vanhankaupungin ydinosa on jyrätty sileäksi, ja tilalle on rakennettu talot, joiden arkkitehtuurin on kai tarkoitus mukailla vanhaa islamilaista tyyliä. Kiina on perustellut toimintaa maanjäristysriskillä ja asumismukavuuden kehittämisellä.

Uudet talot näyttävät eksoottisilta, mutta eivät ne edusta paikallista kulttuuria. Kaupunki on ainakin parituhatta vuotta ollut tärkeä kauppapaikka karavaanireittien varrella, ja nyt jälkiä sen historiasta poistetaan. Kiina arvostaa kehitystä. Varsinkin kiinteistökehitystä.

Olen hieman suruissani siitä, että historiallisen keskustan paikalla on sieluton turistirysä. Kashgarissa käy paljon turisteja. Valtaosa heistä on kiinalaisia, mutta joukossa on myös länsimaalaisia.

Illalla kuljen yksin moskeijan ympäristössä katselemassa ympärilleni. Luokseni tulee uiguurimies, joka haluaa myydä minulle opaspalveluja. Kun kerron olevani toimittaja enkä turisti, hänen naamansa venähtää. Hän vaikuttaa vaivautuneelta ja hieman säikähtäneeltä. Hän yrittää kohteliaasti päästä minusta eroon, kun ehdotan, että voisin haastatella häntä kaupungin elämästä.

Olen jo huomannut, ettei moni uiguuri halua kertoa länsimaalaiselle toimittajalle oikein mitään, ei varsinkaan omalla nimellään. Puhumisesta voi joutua vaikeuksiin.

Kun lähden Kashgarista, sen keskustan laidalla on vielä alue, jossa vanhat ruskeat savitiilitalot muodostavat sokkeloisia kujaverkostoja. Osa taloista on tyhjillään ja romahtamispisteessä. Odottavat kiinteistökehittäjää.

Paljon myöhemmin saan tietää, että tämä oli viimeinen kesä ennen kuin Xinjiangia alettiin toden teolla kurittaa. Noin kuukausi matkani jälkeen Xinjiangin puoluejohtajaksi nimitetään Chen Quanguo -niminen mies. Hän oli hankkinut alalta vankan kokemuksen Tiibetin puoluejohtajana.

Kevät 2019:

Istumme vaaleansinisessä taksissa matkalla lentokentältä Aksun keskustaan, kun huomaamme meitä seuraavat autot.

Niitä on ainakin kaksi, ehkä kolme. Ne hidastavat vauhtiaan, kun mekin hidastamme, ja kääntyvät joka kerta perässämme samoista risteyksistä.

Huomaatko, kysyn kollegalta, ja hän vain nyökkää. Minunkin olisi ollut viisasta olla puhumatta, sillä meitä todennäköisesti myös kuunnellaan. Poliisi otti meidät sivuun ensimmäisen kerran jo lentokentällä ja skannasi meidät järjestelmään.

Tämä ei ole mikään tavallinen taksi, mutta tässä kohtaa emme vielä tiedä sitä. Auto on värvätty olemaan tarjolla juuri meille, ja se norkoilee tyhjänä aina siellä, missä mekin kuljemme. Emme enää astu sen kyytiin.

Aksu on Kiinan mittakaavassa pieni kaupunki Xinjiangissa. Kaupunkia ympäröivä prefektuuri on suurempi, sen ulkorajalta alkavat Kirgisia ja Kazakstan. Seutu on uiguurikansan sydänmaita, ja se tunnetaan erityisesti omenoista ja pitkäkuituisesta puuvillasta. Siitä kudottu kangas ei nukkaannu helposti.

Kahden edellisen vuoden aikana täältä on kuulunut oikeastaan pelkästään huonoja uutisia. Kuva leireistä, kidutuksesta ja aivopesusta on tarkentunut hiljalleen. Aksu on yksi karuimmista paikoista sorron suhteen, sanotaan. Siksi tulimme.

Satelliittikuvien mukaan kaupungin reunalla sijaitsevan valtavan leirikeskuksen vieressä on krematorio.

On vähän pakkasta ja savusumua. Kaupunki on kiedottu piikkilankaan. Mihin tahansa katson, siellä seisoo raskaasti puettu poliisi rynnäkkökivääri sylissään. He vaativat epäilyttävän näköisiksi profiloimiltaan henkilöpaperit, sitten heilauttavat asetta kohti laukkuja ja kurkistavat sisään. Kauppakeskuksissa ja sairaaloissa uiguureille on omat sisäänkäyntinsä.

Kaduilla uiguureja näkyy vähän, vaikka heitä pitäisi olla suuri osa kaupungin väestä. Nuoria miehiä ei ole juuri lainkaan.

Meillä on osoitteita, joissa haluaisimme käydä. Siellä, missä kartan mukaan on moskeija, on enää kivikasa. Lähteemme ovat kertoneet, missä uiguurikylissä kannattaa vierailla. Kun nappaamme lennosta taksin ja ajamme kylään, turvallisuusviranomaiset estävät kulkumme. Meillä on puhelinnumero lastenkotiin, jossa tietojemme mukaan asuu vanhemmistaan väkisin erotettuja uiguurilapsia.

Tunnelma on niin uhkaava, että emme lopulta uskalla soittaa tai juuri muutenkaan puhua kenellekään. Ulkomaiselle toimittajalle puhuminen on joka perheelle riski, jolla voi olla valtavat seuraukset. Se on yksi ydinmetodeista koko sorrossa: ihmiset käännytetään toisiaan vastaan.

Varjot kulkevat perässämme koko ajan.
Kun juoksemme bussiin, viereistä näyteikkunaa katsellut pariskunta juoksee myös. Valkoinen auto, jossa on tummennetut ikkunat, matelee vieressämme kävelyvauhtia. Jos nappaamme lennosta taksin, kolme autoa lähtee perään ja pian kuskimme puhelin soi. Annamme hänelle reilun tipin, mutta hetken harkittuaan hän juoksee perään palauttamaan rahat – viranomaiset eivät saa luulla, että hän on puolellamme.

Kiina väitti pitkään, että mitään leirejä ei ylipäätään ole edes olemassa. Sitten se alkoi puhua vapaaehtoisista uudelleenkoulutuskeskuksista, joista ”valmistui” ihmisiä. Aksussa on päivänselvää, että Xinjiang on hälytystilassa, ja siitä kertominen halutaan estää.

Luulen, että lähestymme jotakin, jota meidän ei haluta näkevän, sillä meidät otetaan kiinni kadulta ja viedään jonkinlaiseen turvallisuusvirastoon. Kuuleminen kestää yli neljä tuntia. Pääkuulustelija sanoo: ”Xinjiang voisi olla maailman paras paikka, jos ei olisi näitä kolmenlaisia pahoja ihmisiä: separatisteja, uskonnollisia ääriliikkeitä ja terroristeja.”

Aksusta aiomme jatkaa Kashgariin. Aikeenamme on ajaa sinne vuokra-autolla, mutta kuulusteluissa meille sanotaan suoraan, että poliisien kohtaaminen aavikolla saattaisi olla meille turvatonta. Ottakaa juna.

Varjostajat istuvat hyttimme ulkopuolella koko seitsemän tunnin matkan.

Perillä Kashgarissa majoitumme viranomaisten osoittamaan hotelliin. Huoneen ikkunasta avautuu näkymä laitakaupungille. Lattialla, sängynpäädyssä makaa pitkä, melkein kaksimetrinen jämäkkä metallivartinen keppi.

Lähetän kuvan kollegoilleni. Mikähän tämä on, kysyn. Yksi vastaa, että se on joukkojenhallintaväline. Myöhemmin asiaan perehtynyt tutkija toteaa saman.

Ehkä keppi on sattumaa, en tiedä. Kun muutamaa viikkoa myöhemmin olen palaamassa puistosta kotiini Pekingissä, asuntomme ovi on auki. Joku on käynyt meillä.

Talvi 2021:

Juna saapuu Käpylän asemalle kello 10.58. Mies astuu junasta ja jää laiturille seisomaan.

Tarkkailen asemaa vielä hetken. Sitten laskeudun aseman portaita sen verran, että mies huomaa minut. Käännyn kannoillani ja nousenkin portaat ylös. Mies lähtee seuraamaan.

Kävelen Panuntielle, käännyn metsäpolulle ja nousen Taivaskalliolle. Mies tulee perässä.

Pysähdyn, käännyn, riisun koronamaskini ja sanon moi.

Typerältähän tämä tuntuu. Me olemme Suomessa! Ei toimittajan työ ole tällaista oikeastaan koskaan.

Mutta kyse ei nyt ole minusta. Kävelykumppanini on yksi Suomen muutamasta sadasta uiguurista. Useimmat heistä elävät Suomessa aivan tavallista elämää. Tarvitsee vain noudattaa yhtä sääntöä: pysyä hiljaa Xinjiangin vainosta.

Kävelykaverini ei sitä noudata. Hän osoittaa mieltään, on yhteydessä ulkomaisiin aktivisteihin, kerää tietoja. Ja nyt hän haluaa puhua Helsingin Sanomien teemakirjeenvaihtajalle, joka seuraa Kiinan vaikutusvallan kasvua länsimaissa.

Yhtään liian varovainen ei voi olla. Kiina on kostanut ulkomailla asuvien uiguurien aktivismin sivullisille. Se on kostanut nimenomaan täysin sivullisille. Kun kävelemme Taivaskalliolla, miehen sukulaiset Xinjiangissa voivat olla vaarassa.

Neljään vuoteen mies ei ole ollut yhteydessä perheeseensä. Hän ei voi soittaa, ei kirjoittaa, ei millään tavalla osoittaa olevansa elossa.

Joskus mies selailee WeChatia, Kiinan versiota sosiaalisesta mediasta, ja käy hyvin nopeasti katsomassa, mitä perheelle kuuluu.

Muuta hän ei voi tehdä. Ei kommentoida, ei peukuttaa, ei missään tapauksessa jättää viestiä.

Hän näkee perheensä, mutta he eivät voi nähdä häntä. He eivät tiedä, että mies on lentänyt Helsinki-Vantaalle, etsinyt rajavartijan ja sanonut: Asylum. Turvapaikka.

Suomessa mies on jatkanut aktivismia. Hän kertoo, kuinka han-kiinalaiset ”turistit” ovat kuvanneet häntä mielenosoituksissa ja lähteneet seuraamaan kaupungilla.

Palaamme takaisin toista reittiä. Ei meitä kukaan tainnut seurata. Erotessamme tajuan, miten tehokas Kiinan pelottelukampanja on. Kiinalaisten ei tarvinnut tarpoa Käpylän metsissä. Me teimme sen heidän puolestaan, koska pelkäämme Xinjiangissa olevien puolesta.

Talvi 2022:

Minun piti mennä käymään Xinjiangissa joulukuussa 2021. Se ei onnistunut, koska Xinjiang vaati meiltä Pekingistä tulijoilta kahden viikon koronakaranteenia.

Olen ollut Xinjiangissa kerran turistina, alkukesästä 2017 Kashgarissa. Leireistä ei silloin juuri puhuttu, mutta jopa turisti aisti, että jotain outoa oli jo tekeillä. Perjantairukouksen alla moskeijan yli lensi hävittäjiä matalalla ja tarkka-ampujat väijyivät aukion laidoilla. Kuulin ohimennen, että ravintoloiden oli pakko pitää alkoholia tarjolla ja tuhkakuppeja pöydällä, vaikka oli pyhä ramadanin aika. Muuten paikkaa epäiltiin terrorismista.

Suhtauduin puheisiin epäluuloisesti, sillä ne kuulostivat niin älyttömiltä. Myöhemmin kävi ilmi, että tuo olikin vasta alkusoittoa tulevaan.

Kansainvälisessä mediassa on sittemmin kerrottu Kiinan leirittäneen Xinjiangissa ainakin miljoona ihmistä, lähinnä uiguureja. On kerrottu uiguurinaisten pakkosteriloinneista ja siitä, kuinka lapsia on määrätty sisäoppilaitoksiin tai jopa adoptoitaviksi. On kerrottu laajasta pakkotyöstä ja leirien naisvankien raiskauksista.

Kiina on väittänyt kaikkea tätä valheeksi. Mistä me tiedämme, mikä on totta ja mikä ei? Toimittajat ja muut ulkomaiset tarkkailijat eivät ole päässeet vapaasti tutkimaan asioita Xinjiangissa.

Vancouverin yliopiston tutkija Darren Byler on tutkinut uiguurien asemaa vuosikausia. Hän asui vielä vuonna 2018 Xinjiangissa ja on kirjoittanut viime vuosien tapahtumista sekä tieteellisiä että kansantajuisia kirjoja.

Hän uskoo erityisesti Kiinan omiin virallisiin asiakirjoihin Xinjiangista. Ja niitähän on länsimaisilla tutkijoilla käytössä paljon, ainakin kymmeniätuhansia. Osa on haettu julkisista lähteistä, osa vuodettu maailmalle.

”Kun syyttäjänvirasto kertoo, että 533 000 on pantu syytteeseen, niin otan sen niin, että näin on tapahtunut”, Byler kertoo puhelinhaastattelussa.

Hän viittaa siihen, että Kiina on ilmoittanut lopettaneensa koulutusleirit, ihmiset ovat ”valmistuneet” niistä. Osa leirillä olleista on nyt tuomittu virallisesti vankilaan, osa leireistä on muuttunut nimeltään pidätyskeskuksiksi ja osa leiritetyistä on päätynyt pakkotyöhön. Osa heistä on vapautettu.

Byler itse tutkii jättimäistä Ürümqin poliisilaitoksen aineistoa, jonka todistusvoimaa hän pitää vahvana. Siinä kerrotaan naapurusto naapurustolta, jopa henkilö henkilöltä viranomaisten toimista.

Asiakirjojen kautta on myös selvinnyt, kuinka leireille joutui, jos sai liikaa pisteitä ääritoimintataulukoissa. Pisteitä tuli muun muassa alkoholista tai tupakasta kieltäytymisestä, rukoilusta, passin omistamisesta tai tuttavista ulkomailla.

Esimerkiksi The New York Times on kertonut vuodettuihin asiakirjoihin nojaten, kuinka käskyt koviin toimiin Xinjiangissa tulivat Kiinan keskusjohdolta. Väitteet naisten pakkosteriloinneista puolestaan saavat vahvaa tukea julkisista tilastoista, joissa uiguurinaisten lasten määrä yhtäkkiä romahti. Ja niin edelleen.

Tutkijoilla ja toimittajilla on myös käytössä Xinjiangista tulleiden ja leireiltä vapautuneiden haastatteluja. Niitä he varmentavat vertaamalla, kertooko useampi haastateltava samoja tapahtumia ja yksityiskohtia samasta leiristä.

Ei siis tarvitse puhua väitetyistä leirityksistä tai steriloinneista tai pakkotöistä. Xinjiangista kerrotut asiat ovat totta.

Kahteen länsimediassa toistuneeseen väitteeseen Byler suhtautuu varauksella: Xinjiangin leireillä tapahtuneisiin järjestelmällisiin raiskauksiin ja järjestelmälliseen elinsiirtokauppaan vankien elimillä.

Molempia voi sanoa tapahtuneen joillakin leireistä, mutta todisteet eivät riitä näyttämään niiden olleen järjestelmällistä toimintaa läpi leiriverkoston.

Tilanne Xinjiangissa on rauhoittunut hurjimmista leiritysajoista. Osa leireillä olleista on päässyt kotiin, ja Bylerin arvion mukaan uusia ihmisiä ei enää pidätetä kovin paljon.

On kuin systeemi olisi saanut napattua ne, jotka se halusi. Byler myös arvelee ulkomailta kummunneen kovan kritiikin ja erityisesti puuvillanmyyntiin kohdistuneiden taloussanktioiden lieventäneen sortoa.

Mistään normaalitilasta Xinjiangissa ei kuitenkaan voi puhua. Kaikkien ihmisten toimintaa valvotaan yhä. Jos perheenjäsen on vankilassa, muut välttelevät perhettä. Ihmiset varovat muutenkin, mitä sanovat toisilleen.

”Kyllä he säästä puhuvat ja sen kaltaisista aiheista.”

Byler uskoo, että Kiina on valmistautunut pitämään jatkossakin tiukkaa valvontajärjestelmää Xinjiangissa.

”Luulen, että Kiina uskoo lasten olevan koulutettavissa ja sulautettavissa valtaväestöön.”

Kun uusi sukupolvi puhuisi kiinaa ja unohtaisi olevansa uiguureita, heitä voisi kohdella kuin muitakin kansalaisia.

Islaminuskoon liittyvät tavat on pyyhitty pois.

Ennen uiguurinaiset olivat hunnutettuja, enää juuri kellään ei ole huivia, ja jos on, niin korkeintaan niukka kangaskaistale tukan ympärillä. Alle 55-vuotiailta miehiltä ovat parrat kadonneet. Uskonnollisia juhlia ei voi viettää.

Kylissä järjestetään toisinaan juomakilpailuja ja vahditaan, että kaikki osallistuvat. Epäilyttävinä pidettyihin perheisiin tulee kiinalainen ”ystävä” eli vakooja asumaan säännöllisin väliajoin, ja usein hän tuo pullon kirkasta yhdessä juotavaksi.

Oikaisu 5.2. klo 15.00: Kartta päivitetty

Helsingin Sanomien Kiinan-kirjeenvaihtajat, teksti ja kuvat

Boris Stefanov, animaatio ja aikajanat

Reuters, Getty images, Xinhua ja Lehtikuva, arkistokuvat ja -videot

Lauri Malkavaara ja Katriina Pajari, tuottaminen ja tekstin editointi

Konstantin Neugodov, grafiikka

Heidi Lämsä, podcastin lukija

Ea Vasko, kuvatuottaminen ja ulkoasu

JULKAISTU 5.2.2022 © Helsingin Sanomat