Lasten legot olivat lähes ainoa asia, jonka Saija Oreniuksen ja Petri Käyhkön perhe pystyi säilyttämään hometalostaan. Kuuden viime vuoden aikana he ovat muuttaneet viisi kertaa.

Sanna Huolman HS, teksti

Milka Alanen, kuvat

Vauva ei saa syntyä hometaloon. Tämä oli Saija Oreniuksen ja Petri Käyhkön päällimmäinen ajatus.

Elettiin kevättä 2016, ja parin vastikään ostamasta talosta oli löytynyt hometta.

Orenius odotti perheen kolmatta lasta, jonka laskettuun aikaan oli noin kuukausi. Sitä ennen oli päästävä pois.

1950-luvun taitteessa valmistunut rintamamiestalo Vantaan Rekolassa oli myyty perheelle hyväkuntoisena ja saneerattuna. Heidän teettämässään kuntotarkastuksessa ei ollut ilmennyt viitteitä kosteudesta.

Totuus alkoi paljastua sattuman kautta. Orenius oli pannut lastenvaatteita myyntiin verkossa, ja vaatteita ostamaan saapunut pariskunta mainitsi, että he olivat käyneet katsomassa taloa sen ollessa myynnissä edellisen kerran. Nyt he eivät olleet tunnistaa paikkaa samaksi, niin huonossa kunnossa talo oli ollut silloin.

Pitkää aikaa rintamamiestalossa ei voi viettää kuin suojavarusteissa, Petri Käyhkö kertoo. Talon kuntotarkastuksessa ei ollut ilmennyt viitteitä kosteudesta. Myöhemmin paljastui, että aiempia vaurioita oli peitelty epäasianmukaisilla korjauksilla.

Orenius pyysi pariskunnan peremmälle. Vieraat ihmiset tiesivät kertoa kosteusvauriosta ja korjauksista, joista Orenius ja Käyhkö kuulivat ensimmäistä kertaa.

Käyhkö päätti purkaa terassia päästäkseen näkemään talon alapohjan. Näky oli karu: Lahoja tukilautoja. Kantava betonilaatta oli haljennut ja notkahtanut. Silmin nähtävää hometta.

Järkytys oli suuri, ja mielessä risteili kysymyksiä. Mitä tällaisessa tilanteessa pitää tehdä? Toisaalta pariskunta oli toiveikas, että kaupan saisi purettua.

Tutun avulla järjestyi vuokrakaksio, johon perhe pääsi asumaan kuukaudeksi. He ottivat mukaansa sängyt, sohvan, vaatteita ja lasten leluja.

Vielä tuolloin he eivät tienneet, että joutuisivat myöhemmin luopumaan lähes kaikesta, mikä oli ollut talon seinien sisäpuolella.

Perheelle on ollut tärkeää luoda jokaiseen väliaikaiseen asuntoon kodin tuntu. ”Haluamme nauttia paikasta, jossa olemme”, Saija Orenius sanoo.

Orenius ja Käyhkö kertaavat äkkilähdön jälkeisiä tapahtumia pyöreän keittiönpöydän ääressä. Perhe on kuudessa vuodessa kasvanut. Samian, 8, ja Adelan, 7, lisäksi pöydässä syövät jäätelöä Masi, 6, ja melkein 3-vuotias Alisia.

Nykyinen koti sijaitsee niin ikään Rekolassa, rauhallisella pientaloalueella. Olohuoneen valkoiselle sohvalle mahtuu koko kuusihenkinen perhe. Akvaariossa uiskentelee parvikaloja, monni majailee kiven kyljessä – akvaario ostettiin Tori.fistä, kun lapset alkoivat toivoa lemmikkiä.

”Jos talo palaa, kaikki ovat auttamassa. Jos koti on homeessa, auttajia ei olekaan.”

Seinillä on valokuvatauluja lapsista ja vanhempien hääkuva. Takapihalle pystytetään kesällä puutarhakeinu.

Koti on perheen kuudes kuuden vuoden aikana. Hometalon jälkeisen kaksion ja nykyisen paritalon väliin on mahtunut kolme vuokra-asuntoa ja yksi asumisoikeusasunto.

Hometalo seisoo alle kilometrin päässä. Viimeiset neljä vuotta Käyhkö ja Orenius ovat purkaneet taloa, kun töiltään ja perhe-elämältä ovat ehtineet. Purkuhommiin ei ole asiaa kuin suojavarusteissa. Tavoitteena on rakentaa tontille uusi talo lähivuosina. Sellainen, jossa on turvallista asua.

Kun perhe kasvoi, Petri Käyhkö ja Saija Orenius valitsivat, että he säästävät mieluummin pidempään uuden kodin rakentamista varten kuin asuvat ahtaasti. Lasten päiväkoti on pysynyt muutoista huolimatta samana, ja nykyinen koti sijaitsee lähellä heidän tulevaa kouluaan.

Kun omasta kodista löytyy hometta, ihminen jää helposti hyvin yksin, Orenius ja Käyhkö kertovat.

”Jos talo palaa, kaikki ovat auttamassa. Jos koti on homeessa, auttajia ei olekaan”, Orenius sanoo.

Tulipalolla on alku ja loppu, jota seuraa uusi arki, mutta hometalon asukkaita odottavat usein vuosiksi venyvä paperisota ja talous- ja terveyshuolet.

”Läpsystä vaihtoa mentiin vuosia. Nykyään jo vähän näemmekin toisiamme.”

Aluksi Käyhkö ja Orenius tunsivat raivoa ja katkeruutta. He kokivat tulleensa huijatuiksi, sillä he eivät olleet saaneet kaupantekotilanteessa tietoja taloon aiemmin tehdyistä puutteellisista korjauksista.

”Kun nyt lenkkeilen samoissa paikoissa kuin tuohon aikaan, tunteet palaavat edelleen”, Käyhkö sanoo.

Oikeudenkäynti kaksi vuotta tapahtuneen jälkeen oli tietynlainen vedenjakaja. Oli pettymys hävitä se, mutta huojentavaa, että enää ei tarvinnut odottaa epätietoisuudessa. Kauppaa ei purettu, mutta Orenius ja Käyhkö saivat osan kauppahinnasta takaisin. HS Meidän Perhe on nähnyt riita-asiaan liittyviä asiakirjoja.

Kun työpäivän jälkeen lähtee purkamaan taloa, välillä on käynyt mielessä myydä koko tontti pois, Petri Käyhkö myöntää.

Vielä muutama vuosi sitten Käyhkö ja Orenius kohtasivat lähinnä silloisen vuokra-asuntonsa ovensuussa. Kun rakennusalalla työskentelevä Käyhkö palasi iltapäivisin töistä, Orenius odotti eteisessä ulkovaatteet päällä. Hän lähti illaksi töihin kampaamoyritykseensä. Kun Orenius tuli töistä, Käyhkö ja lapset nukkuivat.

”Läpsystä vaihtoa mentiin vuosia. Nykyään jo vähän näemmekin toisiamme”, Orenius sanoo.

Hometalo kiristi talouden äärimmilleen. On lyhennettävä lainaa talosta mutta maksettava lisäksi asumiskuluja muualla. Myös talon purkaminen maksaa, vaikka sitä tekee omin voimin.

Lähes kaikesta hometalossa olleesta irtaimistosta piti hankkiutua eroon, ja perhe joutui ostamaan uudet sängyt, patjat ja sohvan. Näitä he ovat maksaneet vähitellen. Sekin vaihe on käyty läpi, kun viikon kauppaostoksiin oli 20 euroa. Vaippapaketti maksoi siitä puolet.

Omista nuoruuden kuvista oli mahdotonta luopua, vaikka niihin tarttui hometalon haju.

Olohuoneessa seisova jykevä valkoinen senkki on yksi harvoista esineistä, jonka perhe pystyi pitämään. Sen lasiovia he kuitenkin välttävät avaamasta. Niiden takaa pelmahtaa ummehtunut haju.

Homeenhaju tarttui jopa valokuviin. Omista lapsuus- ja nuoruusajan kuvistaan Orenius ja Käyhkö eivät pystyneet luopumaan ja säilyttävät niitä suljetussa laatikossa.

Huonekaluja ja leluja sai uusia, osan kuvista saattoi skannata muistoksi tietokoneelle, Orenius ja Käyhkö miettivät. Kun joutuu luopumaan paljosta, mieli kiinnittyy asioihin, joilla on tunnearvoa.

Lasten tukkoisuus ja kuumeilu tuli laitettua pikkulapsivaiheen piikkiin.

Yksi niistä on Adelan pehmotiikeri. Se oli tytön mukana sairaalassa hänen sairastaessaan keuhkokuumetta ja on sittemmin kulkenut mukana muutosta toiseen.

Oireita homeelle herkistymisestä oli ollut nähtävissä pian talokauppojen jälkeen, Orenius ja Käyhkö ymmärsivät jälkeenpäin. Lasten tukkoisuus ja kuumeilu tuli kuitenkin laitettua pikkulapsivaiheen piikkiin. Yksi lapsista reagoi edelleen huonoon sisäilmaan ja saa oireita esimerkiksi lomakohteissa.

Tiikeri palauttaa mieleen vanhempien näkökulmasta pahimman vaiheen, lasten sairastelun.

”Tytölle tiikeri ei ole enää niin tärkeä, mutta meille se on”, Käyhkö sanoo.

Adela Oreniuksen tiikeri muistuttaa sairastelukierteestä selviämisestä.

Jokaisessa muutossa vanhemmat ovat laittaneet ensimmäisenä kuntoon lasten huoneet. Kun lapset ovat palanneet isovanhemmilta hoidosta, heidän huoneissaan ovat odottaneet verhot, matto ja yövalot paikoillaan.

Kodin pitää olla kotoisa, vaikka se olisi väliaikainen, Orenius ja Käyhkö ajattelevat.

”Lapsille uudet paikat ovat olleet vähän kuin seikkailu”, Orenius sanoo.

Kun perhe asui vuokrakolmiossa kerrostalossa, lapsien mielestä parasta oli hissi. He tottuivat rakentamaan leikkinsä aina uudelle pihalle. Rintamamiestalon pihalla ollut pieni leikkimökki kulki mukana muutosta toiseen, kunnes ei enää pysynyt koossa.

Samia Orenius sai jääkarhun parivuotiaana, kun lapset joutuivat luopumaan hometalossa olleista leluistaan. Seinällä on Samian maalauksia.

Orenius ja Käyhkö kertovat tarinaansa rauhallisesti. Enää se ei nosta suuria tunteita pintaan.

Toinen aloittaa lauseen, toinen lopettaa sen. Katse hakee vahvistusta toisen katseesta. Parisuhteelta on kysytty vahvuutta viime vuosina, he myöntävät.

”On hyvä, että olemme olleet tässä yhdessä”, Käyhkö sanoo.

”Hometalo ei erottanut meitä. Emme ruvenneet toisiamme vastaan”, Orenius toteaa.

Parilla on kokemusta siitäkin, millaista on olla erossa. Kolmikymppisinä he ehtivät kertaalleen erota mutta palasivat yhteen.

Irtaimistosta luopuminen ei lopulta ollut kova paikka. ”Koti ei synny tavarasta, vaan siellä olevista ihmisistä”, Saija Orenius sanoo.

Kun pikkulapsiarki oli hektisintä, Käyhkö ja Orenius lähtivät kerran viikossa kahdestaan kävelylle. Oli tilaisuus puhua muustakin kuin talosta. Tuttava katsoi sillä aikaa lapsia.

Kerrostalossa asuessaan perhe lähti välillä retkelle entisen talonsa pihalle. Ulkovarastossa odotti grilli, ja lasten uima-allasta varten oli mukana vettä kanistereissa.

”Haluamme, että lapsilla on muitakin muistoja kuin muutot.”

Silloin tällöin perhe on katkaissut arjen kylpylälomalla. Kun mieleen on tullut, että senkin rahan olisi voinut käyttää lainanlyhennyksiin tai talon purkamiseen, Orenius ja Käyhkö ovat muistuttaneet itseään siitä, että elämää pitää elää.

”Haluamme, että lapsilla on muitakin muistoja kuin muutot.”

Eräs kesälomamuisto huvittaa vanhempia. Kun esikoinen astui Pohjois-Karjalasta vuokrattuun tupamökkiin, hän kysyi, muutammeko me nyt tänne.

”Kertoo lasten sopeutuvaisuudesta, että hänelle se ei olisi ollut ongelma”, Orenius naurahtaa.

Saija Oreniusta ja Petri Käyhköä kannattelee ajatus, että perheen terveys ja heidän parisuhteensa ovat kestäneet vaikeat vuodet.

Viikonloppuisin keittiössä tuoksuu riisipuuro. Lapset tekevät cocktailtikkuja, joihin tulee lihapullia, nakkeja, juustoa ja viinirypäleitä.

On perhepäivä. Kukaan ei lähde töihin, harrastuksiin eikä purkamaan taloa. Sauna lämpiää, ollaan vain.

Jos toivo onkin ollut välillä koetuksella, Orenius ja Käyhkö ruokkivat sitä miettimällä tulevia vuosia. Heillä on edelleen tontti. Parin vuoden päästä heillä on toivottavasti varaa alkaa rakentaa. Lapset saavat omat huoneet. Avaraa, yhteistä tilaa tulee paljon.

Perhe

Saija Orenius, 41, ja Petri Käyhkö, 39, asuvat asumisoikeusasunnossa Vantaan Rekolassa. Koti on noin sataneliöinen paritaloasunto. Perheessä on neljä lasta. Orenius on kampaamoyrittäjä, ja Käyhkö työskentelee purkumiehenä.

HS Meidän perhe on perheisiin ja vanhemmuuteen keskittynyt aikakauslehti, jota tehdään Helsingin Sanomien toimituksessa. Juttu on julkaistu HS Meidän perhe -lehdessä 5/2022.

Sanna Huolman, teksti

Milka Alanen, kuvat

Laura Kangasluoma, tuottaminen

Soile Saarelainen, ulkoasu