Väärässä tahdissa

Katri Kallionpää HS, teksti

Mika Ranta HS, kuvat

Miten nukuit, kysyn unitutkija Ilona Merikannolta maaliskuisena aamupäivänä. Istumme Meilahden yliopistokirjaston aulassa, jossa lääketieteen opiskelijat parveilevat läppäreineen. Joku torkkuu aulan riippumatossa.

Merikanto hymyilee ja kohauttaa olkapäitään. Siis ei kovin hyvin.

Moni muukin nukkuu näinä aikoina huonosti.

Univaikeuksien määrä on kasvanut hurjasti, Merikanto kertoo.

Ihmisten henkinen kestokyky eli resilienssi oli pandemian vuoksi jo ennestään lujilla. Sitten päälle iski uusi tragedia, Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Se vaikuttaa ihmisten yöuniin, ja jos tilanne jatkuu pitkään, koko heidän terveyteensä.

Erityisen herkkiä uniongelmille ovat iltavirkut, Merikanto tietää. Heillä uni- ja mielenterveysongelmat ovat moninkertaistuneet erityisesti pandemian aikana.

Iltavirkut — toisin sanoen aamu-uniset — ovat muutenkin heikoilla, sillä heitä ei suosi sen enempää yhteiskunnan päivärytmi kuin pohjoinen päivänvalokaan.

Tämä on selvinnyt Ilona Merikannolle useista tutkimuksista, joita hän on toteuttanut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella (THL), Työterveyslaitoksella ja Helsingin yliopistossa.

”Vasta 2000-luvulla tutkijat ovat ymmärtäneet, miten kokonaisvaltainen asia ihmisen vuorokausirytmi on ja miten suuria vaikutuksia sillä voi olla”, hän toteaa.

Aina on toki tiedetty, että ihmiset ovat unirytmeiltään eli kronotypialtaan erilaisia.

Aamuvirkkuja on ollut aina. Viime aikoinakin on ilmestynyt elämäntapaoppaita, joissa omaa tehokkuutta kasvatetaan heräämällä aamulla kello viisi ”voittajan tunnille”.

Mutta kaikki eivät kerta kaikkiaan pysty siihen. Iltavirkut torkuttavat herätyskelloa, nukkuvat pommiin ja heräävät kunnolla vasta puolen päivän aikoihin. Ja tuntevat siksi itsensä helposti laiskureiksi ja luusereiksi.

”On hurja ajatus, jos on jo lapsena omaksunut itsestään kuvan jotenkin vääränlaisena tai laiskana ihmisenä. Miten haitallista on kantaa tällaista kuvaa itsestään läpi elämän”, Merikanto sanoo.

Iltavirkuilla ei totisesti ole helppoa.

Esimerkiksi kello yhdeksältä alkavat ylioppilaskirjoitukset asettavat Merikannon mukaan iltavirkut aamuvirkkuja huonompaan asemaan.

”Kognitiivisissa, älyllistä suorituskykyä mittaavissa testeissä on havaittu, että jos testit tehdään aamuisin, iltavirkut saavat niissä huonompia tuloksia kuin silloin, jos he saavat valita itse testaamisen ajankohdan.”

Jopa kevään ihana valo sortaa iltavirkkuja.

”Aamuvirkun on ihanteellista herätä varhain kevään ja kesän toimintatehoa lisäävään kirkkaaseen valoon, kun taas iltavirkulla kaikki toiminnot jätättävät hiukan.”

Laiha lohtu iltavirkulle on se, että pimeä talvi on kaikille tasapuolisesti yhtä raskas.

Tutkimusten mukaan iltavirkuilla onkin paljon enemmän terveysongelmia kuin aamuvirkuilla. Heillä on enemmän univaikeuksia, enemmän masennusoireita, hengitystieoireita, selkäsairauksia, sydän- ja verisuonitauteja sekä kakkostyypin diabetesta.

”Moni terveysriski on iltavirkuilla kohonnut. Aikuisilla se näkyy oire- ja diagnoositasolla ja myös sairaalahoidoissa”, Merikanto sanoo.

Joidenkin suuntaa antavien tulosten mukaan iltavirkut myös kuolevat nuorempina.

Pelkät unihäiriöt eivät Merikannon mukaan selitä sitä, että iltavirkkujen mielenterveys on heikompi kuin aamuvirkkujen. Taustalla voi olla myös se, että iltavirkut kokevat ulkopuolisuuden tunteita. Heidän minäkuvansa ja itsetuntonsa saattaa olla heikompi kuin aamuvirkuilla.

Tärkeää onkin huomata, että ihmisen kronotypia ei vaikuta älykkyyteen: ”Korkeakouluttautuneisuus on yleistä erityisesti iltavirkkujen keskuudessa”, Merikanto sanoo.

Koko ihmisen keho elää tietyssä rytmissä.

Kyllähän me iltavirkut yritämme. Laitamme kellon soimaan ja nousemme reippaasti ylös. Illalla menemme ajoissa sänkyyn, vaikka uni ei tulisikaan.

Mutta Merikannolla on meille tärkeä viesti: Ihmisen kronotypia ei ole valinta eikä siihen voi vaikuttaa tahdonvoimalla.

Vasta viime aikoina on ymmärretty, että kehon rytmi on paljon syvällisempi asia kuin se, mihin aikaan ihminen nukahtaa ja milloin herää.

”Se on osa hänen syvintä olemustaan”, Merikanto sanoo.

Koko ihmisen keho elää tietyssä rytmissä. Ruumiin lämpötila, verenpaine ja ruuansulatus noudattavat tiettyä rytmiä. Keho vapauttaa hormoneja yksilöllisessä tahdissa. Hyvä esimerkki on unihormoni melatoniini, joka saa ihmisen nukahtamaan.

Toimintojen rytmisyys on nähtävissä kaikissa elollisissa olennoissa.

”Sisäinen kello tikittää jokaisen soluissa. Jopa bakteereilla on oma lepokautensa”, Merikanto kertoo.

Jos omaa rytmiään vääntää väkisin liikaa väärään suuntaan, se voi aiheuttaa ongelmia, kuten päiväväsymystä, kiputiloja, uniongelmia ja masennusta, pidemmän päälle myös vakavia kroonisia sairaustiloja.

”Näin monet kuitenkin tekevät. On viitteitä, että jopa kolmannes suomalaisista elää oman kronotypiansa kannalta väärässä rytmissä”, Merikanto sanoo.

Tutkijat selvittävät ihmisen unirytmiä erilaisin menetelmin, kuten mittaamalla ruumiinlämpöä. Keskimäärin lämpö on korkeimmillaan iltapäivällä ja matalimmillaan aamuyöllä.

Pari vuotta sitten julkaistun tutkimuksen mukaan suomalaisista aikuisista puhtaasti iltavirkkuja on 17 prosenttia ja puhtaasti aamuvirkkuja 22 prosenttia. Loput ovat aamu- tai iltapainotteisia päivävirkkuja. Suurin osa suomalaisista aikuisista on enemmän ilta- kuin aamupainotteisia.

Unirytmi vaihtelee iän myötä.

”Teini-ikäiset ovat aamu-unisia. Tutkimusten mukaan noin 16—18-vuotiaiden keskuudessa iltavirkkuus on hallitseva piirre.”

Iäkkäillä tilanne on päinvastainen: vanhukset heräävät usein varhain. Kyse ei Merikannon mukaan ole kuitenkaan välttämättä vuorokausirytmin kääntymisestä vaan siitä, että rytmi on häiriintynyt.

”Se merkitsee, että vanhus ei nuku hyvin illalla eikä aamulla.”

Ennestään tiedetään, että osa tekijöistä on perinnöllisiä.

Merikanto kertoo ajautuneensa kronotyyppien ja vuorokausirytmien pariin sattumalta.

Opiskellessaan biologiaa Helsingin yliopistossa hän pääsi vuonna 2010 harjoitusjaksolle Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle tutkimusprofessori Timo Partosen tutkimusryhmään.

Jo ensimmäisessä tutkimuksessaan Merikanto havaitsi, että iltavirkuilla on enemmän unihäiriöitä kuin muilla. ”Sen jälkeen en enää voinut päästää irti”, hän kertoo.

Maailma kiinnostui unirytmeistä viimeistään vuonna 2017, kun yhdysvaltalaiset tutkijat saivat lääketieteen Nobel-palkinnon löydettyään vuorokausirytmin solunsisäisen mekanismin.

Tällä hetkellä Merikanto osallistuu useisiin suomalaisiin ja kansainvälisiin tutkimusprojekteihin. Hän pyrkii tutkimusryhmineen selvittämään, millaiset tekijät vaikuttavat yksilöllisen vuorokausirytmin muodostumiseen, rytmien häiriintymiseen ja näihin tekijöihin liittyviin terveysriskeihin.

Ennestään tiedetään, että osa tekijöistä on perinnöllisiä.

”Nyt pyrimme geneettisten tekijöiden lisäksi selvittämään, miten suuri osuus on ympäristö- ja käyttäytymistekijöillä”, Merikanto kertoo.

Voisi luulla, että Merikannon kiinnostus aamu- ja iltavirkkuihin johtuu hänen taustastaan. Merikanto kuuluu tunnettuun taiteilijasukuun — ja taiteilijathan ovat perinteisen käsityksen mukaan luovimillaan silloin kun muut nukkuvat.

Merikannon isoisän isä oli säveltäjä Oskar Merikanto, isoisä säveltäjä Aarre Merikanto ja isä kuvanveistäjä Ukri Merikanto.

Merikantoa kysymys huvittaa. Hän kertoo isänsä lähteneen aamuisin kiviveistämölle yhtä säännöllisesti kuin hänen äitinsä lähti toimistotöihin.

Hän näkee kuitenkin taiteilijan ja tutkijan työssä paljon yhtäläisyyksiä: pyrkimyksen ymmärtää ja kuvata maailmaa ja muodostaa oikeanlaisia kysymyksiä.

”Tutkimustyössä olen hakenut määrätietoisesti vastauksia näihin kysymyksiin. Mutta aina kun löydän vastauksia, nousee esiin uusia kysymyksiä. Näin muodostuu palapeli, joka on niin moniulotteinen, että sen käsittelemiseen tarvitaan hahmotuskykyä ja luovuutta samalla tavalla kuin taiteen tekemisessä.”

Tutkijan etuna on hänen mukaansa kuitenkin se, että kun taiteilijat ovat usein yksinäisiä susia, tutkimusta tehdään ryhmässä.

”Kun monet loistokkaat mielet kokoontuvat yhteen, heidän aivonsa muodostavat eräänlaisen superälyn, joka pääsee asioihin syvemmälle kuin kukaan pääsisi yksinään. Se on hyvin antoisaa.”

Mutta mikä on unitutkijan oma unirytmi?

Merikanto kertoo olevansa iltapainotteinen päivävirkku – siis ihminen, joka on parhaimmillaan puolen päivän jälkeen.

Ehkä juuri riittävän iltapainotteinen ymmärtämään, miten hankalaa voi iltavirkkujen elämä olla aamuihmisten maailmassa.

Merikanto toivoo, että pandemia on opettanut yhteiskunnalle, että työtä voi tehdä eri paikoissa ja myös oman rytmin mukaan.

Hän muistuttaa myös, että ihmiset ovat tarvittaessa hämmästyttävän joustavia. Esimerkiksi pienten lasten vanhemmat kykenevät elämään vauvansa rytmissä. Vuorotyöläiset pystyvät ainakin jollain tavalla sopeutumaan poikkeuksellisiin työaikoihin ja kansainvälisten työyhteisöjen jäsenet pystyvät pitämään yhteyttä toisiinsa eri aikavyöhykkeillä.

Suositeltavaa ei kuitenkaan ole, että elää itselleen epäsuotuisassa rytmissä liian pitkään. Se alkaa näkyä nopeasti jaksamisessa ja voi altistaa erilaisille kehon häiriötiloille. Vanhemmiten ihmisen kyky joustaa laskee.

Lohdullinen viesti on, että kaikilla on kyky nukkua.

”Se on yhtä luontainen ominaisuus kuin hapenottokyky”, Merikanto sanoo.

Hän kannustaa jokaista tutustumaan omaan luontaiseen vuorokausirytmiinsä havainnoimalla, milloin vireystila on parhaimmillaan ja milloin taas alkaa luonnollisesti nukuttaa. Omaa rytmiä tulisi myös kunnioittaa.

Oman luontaisen rytmin noudattaminen säännöllisesti edistää sekä hyvinvointia että tehokkuutta.

Ja jos oma rytmi vaatii hieman pidempiä aamu-unia, siinä ei ole mitään vikaa.

Kuka?
Ilona Merikanto

37-vuotias unitutkija ja filosofian tohtori biologiasta.

Kansanterveystieteen dosentti Helsingin yliopistossa ja mukana suomalaisissa ja kansainvälisissä tutkimusprojekteissa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ja Helsingin yliopistolla.

Asuu avopuolisoineen Helsingin Käpylässä.

Harrastaa kulttuuria ja taiteita, valokuvaa, rentoutuu käden töiden parissa ja lukee paljon sekä on mukana esittävän taiteen tanssiryhmässä.

Suosittelen

”Pandemian aikana on tullut tehtyä enemmän kävelyretkiä joko itsekseen tai ystävien kanssa. Pitkän työpäivän lomassa tai sen jälkeen se on todella virkistävää. Nyt on tullut tavaksi kävellä useammin matkoja, joita olisi aiemmin kulkenut julkisilla. Unikin tulee paremmin hyvän happihyppelyn jälkeen.”

Katri Kallionpää, teksti

Mika Ranta, kuvat

Mira Helstelä, tuottaminen ja tekstin editointi

Outi Neuvonen, kuvatoimittaminen ja ulkoasu

JULKAISTU 1.4.2022 © Helsingin Sanomat