Sami Kilpiö, kuvat ja teksti

Takki auki auttamaan

Sami Kilpiö, 36, on Salossa asuva kuvajournalisti ja linja-autoilija. Hän lähti lyhyellä varoitusajalla kuskiksi avustussaattueeseen Puolan rajalle. HS julkaisee Kilpiön päiväkirjamerkinnät tapahtumarikkaalta matkalta.

Keltainen bussi seisoo Suvilahden Kattilahallin ovella.

Rullakoista pakataan tavaroita ruumaan. Vaippoja, äidinmaidonkorvikkeita, pilttipurkkeja, jätesäkkejä, ilmastointiteippiä, ensiapupakkauksia, terveyssiteitä ja luotiliivejä. Kaikki pakattuna ruskeisiin pahvilaatikoihin. Sitten ylös penkeille kannetaan mustia jätesäkkejä. Niissä on lastenvaatteita.

Tänään on sunnuntai 6. maaliskuuta 2022. Venäjän hyökkäystä Ukrainaan on jatkunut 11 päivää.

Kattilahalli, keltaista bussia pakataan.

Ennen lähtöä täytyy suorittaa ison auton manööverit. Käännän päävirtakatkaisijasta virrat päälle. Työnnän oman kuljettajakorttini digitaaliseen ajopiirturiin.

Sitten puhallan alkolukkoon ja käännä avaimesta. Moottori rysähtää käyntiin. Jään odottamaan, että paineilmasäiliöt täyttyvät.

Bussi on Volvo 9700, vuosimallia 2008. Useimmat bussikuskit ovat ajaneet tällaisella, sillä auto on yleinen turistibussimalli. Matkamittari näyttää yli 1,5 miljoonaa kilometriä. Keltainen moottorivikavalo vilkkuu, mutta se on tälle mallille tyypillistä.

Mukana on toinen kuljettaja Heikki Multanen ja apumies Janne Piipponen. Lähdemme liikkeelle kohti Länsisatamaa.

Olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että opasteet satamaan ovat linja-autoille huonot. Peruuttelun jälkeen oikea portti löytyy. Satama-alueella liikenteenohjaaja käskee pysäköidä laivan viereen. Sen kyljessä lukee Megastar.

Taaksemme ajaa toinenkin bussi, se on matkalla Pärnuun kylpylämatkailijoita kyydissään. Kuljettaja tulee kysymään, mistä ajoin sisään. Hänkin kiroaa terminaalin opasteet.

Meidän avustuskuljetuksemme koko ryhmä kerääntyy laivan kahvioon. Kymmenen ihmistä, joista yksi on sairaanhoitaja. 48-paikkaisen ison bussimme lisäksi saattueessa kulkee pikkubussi, retkeilyauto ja pieni henkilöauto. Ison bussin apumies Janne jakaa radiopuhelimet jokaiseen autoon.

Kuljettaja Heikki Multanen (vas.) ja apumies Janne Piipponen Länsisatamassa.

Olen päätynyt tälle matkalle lyhyellä varoitusajalla.

Edellisenä päivänä näin Facebookissa Operaatio Toivon postauksen. Siinä pyydettiin vapaaehtoista linja-autonkuljettajaa seuraavan aamun avustuskuljetukseen. En tiennyt hankkeesta kun sen, että kyseessä on jonkinlainen hyväntekeväisyysprojekti.

Operaatio Toivo oli avustusoperaatio, joka on jo vaihtanut nimensä ja supistanut toimintaansa merkittävästi. Myös hankkeen alullepanija ja hänen miehensä vetäytyivät toiminnasta, kun heidän rikoshistoriansa nousi julkisuuteen.

Vasta laivassa luen operaation ohjeistuksen kuljettajille.

Viestin sävy tuntuu pelottelevalta. Pysähtymistä kehotetaan välttämään, sillä ”venäläisiä desantteja on jokaisella huolto-asemalla” Puolassa. GPS-paikantimet tulisi sulkea puhelimista heti Puolaan saavuttaessa. Autossa pitäisi olla ”turvaväline”, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

En tiedä, kuka ohjeen on laatinut. Osa seurueesta vähän naureskeleekin. Ajattelen itse, että varovaisuuteen on syytä, mutta paniikin lietsomisesta ja aseistautumiseen vihjaamisesta tuskin on apua.

Laivamatkan jälkeen edessä on pitkä ajorupeama: Tallinna, Riika, Kaunas. Radiopuhelimiin huudellaan pissatauot. Keltaisen Volvon kutsunimeksi vakiintuu Kultamuna.

Iltapala. Latvian ja Liettuan rajalla rekkaparkissa Liettuassa.

Puola, vihdoin.

Operaatio Toivo antaa jatkuvasti ohjeita matkallemme. Suunnitelmat tavaroiden jättöpaikasta ja ihmisten noudosta muuttuvat lennossa. Hulluin ehdotus olisi ajattanut meitä Itä-Puolan Chelmin kautta Krakovaan vielä 700 kilometriä, vaikka ajopiirturikortit ovat jo tältä päivältä täynnä.

Maailman puolalaisimman tien näköinen puolalainen tie. Heikki Multanen ajaa.

Illan jo pimetessä saamme tiedon, että pääsemme yöksi hotelliin Bialystokiin.

Sinne on vielä 200 kilometriä. Volvo 9700:n ajotietokone kertoo, että polttoainetta on jäljellä 50 litraa. Se riittäisi juuri ja juuri 200 kilometriin. Löytyy huoltoasema, joka on kiinni. Niin on seuraavakin. Ilmeisesti Puolassa on vaikeaa ostaa dieseliä yöllä.

Perillä hotellin pihassa polttoainetta on ajotietokoneen mukaan jäljellä 40 litraa. Kello on varttia yli kolme yöllä, kun saamme tiedon, että matkaa pitäisi jatkaa kello 7.30.

Whatsapp-ryhmässä tapellaan lepoajoista. Hankkeen vetäjä lähettää pitkän ja syyllistävän viestin.

Siinä sanotaan, että nukkuessamme pakolaiset joutuvat odottamaan nälkäisten ja väsyneiden lasten kanssa rautatieasemalla Varsovassa.

Kyse ei ole minulle lepoaikasääntöjen noudattamisesta tai sakkojen pelosta, vaan turvallisuudesta. Isolla autolla liikkuessa riskit ovat isoja, ja niitä haluamme välttää. Päätämme levätä koko aamun, vaikka syyllistäminen viesteissä jatkuu.

Liikutumme yhdessä juuri niin paljon kuin on sopivaa.

Maanantaiaamuna keltaisen bussin viereen ajaa sininen puolalainen bussi. Meidän Kultamunamme on ylempänä rinteessä.

Kaukaa hotellin tupakkapaikalta autot näyttävät aivan ylösalaisin käännetyltä Ukrainan lipulta. Ryhmä kömpii ulos sinisestä bussista: sokeita, invalideja, kehitysvammaisia. He ovat pakolaisia Ukrainasta ja majoittuvat samaan hotelliin.

Hotellissa asuu myös puolalaisia poliiseja, jotka ovat tulleet Itä-Puolaan muualta. Pihassa on kolmisenkymmentä poliisiautoa.

Siniharmaat autot ovat kaikki vähän erilaisia ja erimerkkisiä.

Myöhemmin aamulla tervehdin kuusi-seitsenkymppistä miestä tupakkapaikalla. Hän vastaa tervehdykseen ja kysyy jotain ukrainaksi. En ymmärrä. Kysyn, osaisiko hän englantia. Yhteinen kieli löytyy. Mies kertoo ajaneensa 20 vuotta yellow cabia New Yorkissa.

Hän on Eddie, ja hänet on juuri evakuoitu tähän puolalaishotelliin Harkovasta.

Kerron olevani pahoillani Harkovan pommituksista ja hyvin surullinen tästä kaikesta. Eddie sanoo, ettei Harkovaa enää ole olemassa. Liikutumme yhdessä juuri niin paljon kuin on sopivaa. Tunnelma on lämmin.

Kerron, miksi olen täällä. Hän kiittää minua siitä, että autamme ihmisiä turvaan. Eddie kertoo syntyneensä Ukrainassa ja muuttaneensa nuorena New Yorkiin.

Keltaista taksia ajamalla tienasi hyvin rahaa säästöön. Joskus taustapeilistä näkyi Kevin Costner tai LaToya Jackson.

Eddie ja rouva aamiaisella hotellissa.

Nyt hän ei näe enää mitään. Harkovaan palattuaan vuonna 2006 hän perusti rakennusfirman ja palkkasi viisi miestä. Sitten töissä sattui onnettomuus. Pää kolahti ja Eddie sokeutui. Nyt hän näkee vain valoja ja varjoja. Kysyn, voinko ottaa hänestä kuvia ja kertoa hänen tarinansa Suomen mediassa.

Hotelliaamiaisella vaimo syöttää Eddietä haarukalla. Kysyn, mihin he aikovat täältä mennä. Eddie sanoo, ettei tiedä, ehkä Portugaliin tyttären luo.

Otan kuvia ja hyvästelemme.

Eddie on ajanut taksia New Yorkissa.

Polttoaine on yhä vähissä. Myös retkeilyauto­pariskunta on päättänyt levätä, pikkubussi ja henkilöauto taas ovat lähteneet matkaan jo aikaisin aamulla.

Retkiautosta löytyy kymmenen litran kanisteri dieseliä. Kaadamme sen tankkiin, starttaan keltaisen bussin ja lähdemme kohti paikkaa, jonne avustustavarat on määrä viedä.

Ajan ensimmäiselle vastaan tulevalle huoltoasemalle. Tankkaamme bussin 300 litran tankkiin 299 litraa. Moottorivikavalo ei enää vilku – se palaa nyt jatkuvasti.

Yhtäkkiä pieni lapsi herää painajaiseen.

Suomesta lähteneen tavarakuormamme määränpää on vastaanottokeskus syvällä Puolan maaseudulla. Pihassa saamme lämpimän vastaanoton vapaaehtoisilta ja pakolaisilta. Tavarat puretaan nopeasti yhteistuumin. Viereen ajaa hollantilainen avustusbussi.

Avustustavaroiden vientipaikka, vastaanottokeskus Puolan maaseudulla. Hollantilaisbussi ajaa viereen.

Varsovan liikenne sakkaa pahasti. Niin myös operaation viestintä. Oikean bussipysäkin löytäminen on hankalaa, ja ajaudumme ahtaalle kujalle. Koristetolppa kaatuu.

U-käännös rautatieaseman risteyksessä sentään onnistuu ja löydämme vihdoin meitä odottavan ryhmän.

Sisään bussiin saadaan 47 pakolaista, joista puolet on lapsia. Jaamme kaikille eväitä. Keksejä, pillimehuja, vettä, omenoita.

Yhdellä penkillä on jätesäkillinen pehmoleluja. Lapset käyvät innoissaan tonkimassa pussia. Lähdemme kohti Suomea. Innostunut tohina bussissa laimenee moottoritiellä nopeasti.

Olen kuulevinani, että matkustamossa haukottelee eläin.

Varsova, 47 Ukrainan pakolaista nousee kyytiin.

On yö. Tiellä on painorajoitus, täytyy kiertää. Pienempi tie kulkee kumpuilevan metsän läpi. Koko bussi tuntuu nukkuvan.

Yhtäkkiä pieni lapsi herää painajaiseen. Hän itkee, huutaa äitiä ja pommia. Kaikki kauheuden kuvat vilistävät silmissäni samalla sekunnilla. Nielaisen raskaasti ja puristan rattia.

Äiti hyssyttää lapsen takaisin uneen. Pyyhkäisen kyyneleen kämmenselkään. Tajuan, että kaikki hereillä olevat itkevät hiljaa. Nyt on se hetki, kun täytyy keskittyä tiehen, joten teen niin. Hörppään kolapullosta lämpimät pohjat ja jatkan ajamista.

Lappu bussin ikkunassa.

Liettuan rajalla viranomaiset pysäyttävät. He eivät halua herättää matkustajia, kysyvät vain kansallisuudet ja lukumäärät. Antavat esitteitä paikoista, joissa majoitetaan pakolaisia. Poltan tupakan pihalla hyytävässä kelissä sillä aikaa, kun toinen kuljettaja Heikki selvittää keltatakkisille rajamiehille aikeemme.

Saavumme yöllä hätämajoituskeskukseen Liettuassa. Se on normaalisti Kulttuuritalo. Nyt avarissa tiloissa velloo kenttäsänkyjen meri. Rakennus on hieno ja iso, vähän kuin meillä Oopperatalo tai jotkin kaupunginteatterit.

Majoittujia on tänään toistasataa, mutta petejä riittäisi isommallekin joukolle. Tätä paikkaa ylläpitää Punainen Risti, ja kaikki on hyvin organisoitu. Petipaikat, ruokapakkaukset ja hygieniatarvikkeet jaetaan nopeasti.

Keskellä avaraa tilaa on matalilla aidoilla rajattu leikkialue. Kokolattiamatolla odottavat lapsia pieni pomppulinna, ilmakiekkopeli, säkkituoleja sekä sininen ja keltainen leikkimökki.

Nukkuminen jää tänäkin yönä muutamaan tuntiin.

Hätämajoituspaikka Liettuassa.
Keskellä avaraa tilaa on matalilla aidoilla rajattu leikkialue.

Aiempi bussiryhmä on jättänyt Liettuaan sairaalaan viisihenkisen perheen, jossa on vakavasti sairas lapsi. Lapselle on saatu nyt paikka Tampereelta Taysista. Sovitaan, että saattueemme pikkubussi ottaa perheen kyytiin heti tiistaiaamuna.

Me lepäämme puoleen päivään, sitten alamme haalia porukkaa kyytiin. Pikkubussista hypänneet viisi matkustajaa vievät jonkun perheen paikat, ja asia meinaa kärjistyä riidaksi.

Riita ratkeaa, sillä paikalla on tulkkina toimiva virkapukuinen poliisi. Hänet on haettu hätämajoituksesta apuun lomakkeiden täyttämistä varten.

Heikki kysyy, olenko nähnyt koiraa. Matkustajat kuulemma puhuvat jostain koirasta.

Maksamme hotellilaskun omistamme.

Saamme edeltä lähteneeltä autolta tiedon, että Viron rajalla on ruuhkaa. Heiltä on tarkastettu passit. Näyttää siltä, ettemme ehdi enää viimeiseen iltalaivaan.

Rajalla meidätkin pysäytetään. Rajavartija astuu sisään autoon ja kerää kaikkien matkustajien passit muovilaatikkoon. Kuljettajilta passeja ei kysytä. Käyn ostamassa kioskista 6-packin kaljaa ja laitan sen ruumaan. Pysähdys kestää lopulta puolitoista tuntia.

Viron rajalla kerätään passit matkustajilta.

Iltalaiva lähtee ilman meitä. Heikki alkaa selvittää, missä bussillinen ihmisiä voisi yöpyä. Viron Punaisen Ristin puhelinpalvelussa kukaan ei puhu kunnolla englantia. Jokin vastaanottokeskus olisi jossain, ehkä Tartossa. Viru-hotellista saisimme huoneet alennushinnalla.

Operaatio Toivo maksaa vain autojen polttoaineet, ei muita kuluja. Päätämme tarttua Viru-hotellin tarjoukseen. Maksamme laskun omistamme.

Keltainen moottorivikavalo sammuu yllättäen hetkeksi, mutta jatkaa pian tuttua vilkkumistaan.

Räntäsade alkaa.

Tallinnaan on vielä parisataa kilometriä koko Viron läpi. Liettuan kilvissä olevat rekat ohittelevat Via Balticalla vaarallisen tuntuisesti. Alkaa sataa räntää. Pian rekkoja näkyy pitkin ja poikin ojissa ja solmussa keskellä tietä. Sinivaloja välkkyy.

Vaarallisin asia tällaisella matkalla on liikenne. Desantteja emme ole nähneet.

Yksi perävaunu tukkii melkein koko tien. Epäröin, kestääkö piennar. Jos se on pehmeä, bussi jää jumiin ja perä uppoaa ojaan. Heikki käy kysymässä poliiseilta, voiko pientareelta ajaa. He naurahtavat, että rekat ainakin ajavat.

Rohkaistun etenemään. Ajan varovasti ohi niin läheltä perävaunua kuin mahdollista. Piennar kestää, ja osa matkustajista taputtaa.

Via Baltica, Viro. Puoliperävaunu tukkii tien. Poliisit kertovat että rekat ainakin ajavat ohi.

On ilta, kun saavumme Viru-hotelliin.

Aulassa lorvii virolaismiesten ryyppyporukka, kolmekymppisiä ukkoja farkuissa ja mustissa takeissa. He tajuavat heti, että saapunut ryhmä on Ukrainan pakolaisia. Karskin näköinen mies antaa kolmen lapsen äidille käteen kuusi viidenkymmenen euron seteliä.

Nainen kiittää hämmentyneenä. Onkohan hän koskaan nähnyt euroja? Nainen selaa seteleitä vauva sylissä ja kysyy, paljonko tämä on dollareina. Kolmesataa euroa on suunnilleen neljäsataa dollaria, siis noin kahden kuukauden palkka Ukrainassa. Naisen silmät suurenevat ja hämmennys muuttuu hymyksi.

Keskiviikkona laiva lipuu talviseen Helsinkiin.

Me kuskit emme ole nähneet vielä huhuttua koiraa, vaikka takana on tuhat kilometriä, kaksi yöpymistä ja monta pissataukoa.

Länsisataman parkkipaikalla salaisuus vihdoin paljastuu. Koiria onkin kaksi! Ne ovat aivan pieniä. Koirille on puettu vaipat, ja ne ovat piileskelleet bussin vanhimman matkustajan, vaiteliaan mummon, sylissä olevassa huovassa.

Salaiset koirat lumella.

Kotona katson läpi uutissivustot ensimmäistä kertaa sitten lauantain. Yle kertoo, että ukrainalaiset voivat ostaa alennuslippuja Finnairin lennoille 95 prosentin alennuksella. Alennus koskee yhdensuuntaisia reittilentoja Varsovasta, Krakovasta, Gdanskista, Budapestistä ja Prahasta Helsinki-Vantaalle.

Helsinki, tavaroita ja porukoita keräillään Länsisatamassa. Kaikille löytyy paikka minne mennä.

Sami Kilpiö, kuvat ja teksti

Olli-Pekka Paajanen, tekstin editointi

Petri Salmén, grafiikka

Matti Pietola, kuvatuottaminen

Pinja Saarela, ulkoasu