Pikku-
siskojen
kanssa
pakoon

Hanna Mahlamäki HS, teksti

Tommi Aittala, kuvat ja videot

Ukrainassa nuoret itsenäistyvät varhain. Yliopistossa ollaan jo 17-vuotiaana. Usein 22-vuotiailla on loppututkinto hankittuna.

Ukrainalainen 22-vuotias Olha Petryšyn on valmistunut tietojenkäsittelytieteestä. Hän aloitti työnteon jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan. Nyt hän on töissä amerikkalaisessa it-firmassa.

”Olen aina inhonnut pyytää rahaa vanhemmilta. Olen aina halunnut olla itsenäinen. Kun tienaa omat rahansa, voi myös päättää asioistaan”, Olha sanoo.

Mutta ei sen tätä pitänyt tarkoittaa. Maaliskuun puolivälissä Olha on Berliinissä. Vanhemmat ovat sodan keskellä Ukrainassa. Olha joutui ottamaan isomman vastuun kuin parikymppisen kuuluisi.

Helmikuussa Olha tuli Länsi-Ukrainan Lvivistä Saksaan mukanaan samanikäinen ystävänsä Hrystyna Soltysjak ja kolme pikkusiskoaan: Sofija, 20, Anna, 17, ja Ljubov, joka on 15-vuotias.

Nuoret naiset pakenivat sotaa junalla Puolaan. Puolasta he tulivat Saksaan. Juna oli niin täynnä, että yhdellä istuimella istui kaksi.

Normaalioloissa junamatka kestää puolitoista tuntia, nyt siihen kului kahdeksan tuntia.

Mutta sisarukset ja heidän ystävänsä olivat onnekkaat päästessään matkaan. He ovat kuulleet, että junapaikoista tapellaan nyt kiivaasti ja että rajan ylittämisestä kävellen on tullut naisille erittäin vaarallista.

"Ei tullut mieleenkään valittaa mistään. Ymmärsimme, että olemme hyvässä tilanteessa”, sanoo Sofija, toiseksi vanhin sisaruksista.

Joillakin Kiovan teknoklubeilla tapasi enemmän saksalaisia kuin ukrainalaisia.

Istumme trendikkäässä kreuzbergiläisessä kahvilassa Berliinissä. Olhalla oli kaupungissa ennestään paljon kavereita, sillä monilla saksalaisilla ja ukrainalaisilla nuorilla aikuisilla oli ennen sotaa samat bilepaikat. Joillakin Kiovan teknoklubeilla tapasi Olhan mukaan enemmän saksalaisia kuin ukrainalaisia.

Kiovalainen klubi nimeltä ∄, joka tarkoittaa nimetöntä, on Olhan mukaan vastine Berliinin legendaariselle Berghainille, joka on tunnettu läpi viikonlopun jatkuvista teknobileistä ja äärimmäisen tiukasta ovipolitiikasta.

Siellä hän sai ystäviä Berliinistä. Berliinissä käydessä tuttuja tuli lisää.

Ilman heitä nuorten naisten pakoretki olisi ollut paljon vaikeampi. Kun Venäjä alkoi kuukausia sitten koota joukkojaan Ukrainan rajoille, saksalaiset ystävät lähettivät viestejä: Me autamme teitä. Tulkaa Berliiniin, jos pahin tapahtuu.

Lopulta Olha vastasi tulevansa, ystävä ja pikkusiskot mukanaan.

Klubeilta tutut saksalaiset viestivät: Me autamme teitä. Tulkaa Berliiniin, jos pahin tapahtuu.

Kahvilassa soi rento musiikki, ja naapuripöydässä ihmiset halailevat ja pussailevat toisiaan. Annan silmät täyttyvät kyynelistä.

Hänellä on ikävä Ukrainaan jääneitä ystäviä. Anna on kolmanneksi vanhin, lukiolainen. Hän oli koko lukuvuoden ajan helmikuuhun asti valmistautunut ylioppilaskirjoituksiin tutorin ohjauksessa, kuten Ukrainassa melkein kaikki tekevät.

Kirjoitukset on peruttu. Anna ei tiedä, miten hän voi saada koulunsa päätökseen, ja miten käy hänen suunnitelmalleen aloittaa yliopisto-opinnot.

”Kirjoituksilla on todella iso merkitys Ukrainassa”, Anna sanoo. Hän haluaisi kahden isosiskonsa tavoin opiskella tietojenkäsittelytiedettä.

Nyt on vain uutiskuvia palavista yliopistorakennuksista ja epävarmuus kaikesta.

Ennen Venäjän hyökkäyssodan alkua Ukrainassa oli puhuttu jo kuukausien ajan siitä, mitä hätäreppuun pitäisi pakata nopean lähdön varalta. Lähdön hetkellä tuli kuitenkin paniikki. Vapisevin käsin Hrystyna sanoo pakanneensa joitakin vaatteita, ripsiväriä ja muita päivittäistavaroita.

”On järkyttävää, että tämä tapahtuu keskellä Eurooppaa. Ei ole mitenkään hieno tunne olla pakolainen. Meillä kaikilla oli hyvä ura. Olemme kielitaitoisia ja älykkäitä naisia, kuten koko kansamme”, Hrystyna sanoo.

Oli puhuttu jo kuukausien ajan siitä, mitä hätäreppuun pitäisi pakata. Lähdön hetkellä tuli kuitenkin paniikki.

Lähtöpäätös tapahtui nopeasti, muutamissa tunneissa. Silloin kaikki vain itkivät. Jäähyväisten jättäminen vanhemmille ja perheen koiralle oli hirveää.

Molemmissa perheissä kuitenkin todettiin, että lasten on parempi lähteä turvaan ilman vanhempia. Isät eivät voi lähteä – 18–60-vuotiaat miehet eivät saa poistua maasta.

Olhan äiti päätti jäädä miehensä tueksi. Pariskunta työskentelee myös yhteisessä perheyrityksessä. Hrystynan äiti puolestaan on lääkäri ja jäi auttamaan ihmisiä sodan keskellä.

”Sanoin ensin, että en halua lähteä Ukrainasta vaan tukea perhettäni. Kun kuulimme ilmahälytyssireenit ensimmäistä kertaa, tajusin, että en voi jäädä. Ajattelin, että voin tukea maani taloutta jatkamalla töiden tekoa”, Sofija sanoo.

”Emme ole kovin hyödyllisiä siellä, meistä voi olla enemmän hyötyä täällä”, Olha sanoo.

Rauhallisessa maassa voi tehdä töitä rauhassa, ilman että tarvitsee juosta pommisuojaan tunnin välein.

”Ei ole mitenkään hieno tunne olla pakolainen. Olemme kielitaitoisia ja älykkäitä naisia.”

Sofija aloitti koodaamisen jo 13-vuotiaana, sillä hän halusi olla kuin isänsä, jolla on it-alan yritys. Hän on voittanut koodauskilpailuja Ukrainassa, Singaporessa ja Yhdysvalloissa. 19-vuotiaana hän oli harjoittelijana Googlella Lontoossa.

Olhan ja Hrystynan tavoin hän on opiskellut tietojen­käsittely­tiedettä. Hrystynan mukaan ukrainalaiset ovat työteliästä kansaa, ja se johtuu siitä, että he ovat aina eläneet Venäjän painostuksen alla.

”Meillä on myös rauhan aikana ollut se ajatus, että meidän täytyy tehdä paljon töitä, koska meillä ei ole välttämättä niin paljon aikaa. Meidän täytyy olla vahvoja ja hyödyksi.”

”Kun tulin tänne, tunsin olevani todella motivoitunut tekemään töitä, jotta voin maksaa veroja maani hyväksi ja tukea armeijaamme”, hän sanoo.

Hrystyna kertoo ukrainalaisten uskovan joukkoihinsa ”enemmän kuin Jumalaan”.

”He ovat kaikki sankareita.”

Sofija totesi äskettäin äidilleen puhelimessa, että kun Ukraina voittaa sodan, maassa tehdään varmasti komedia armeijasta. Siitä on niin paljon juttuja. Hän kertoo, miten venäläisiä oli pysäytetty palamaan sytytetyillä kankailla.

”On paljon tarinoita. Kuten se, että ukrainalainen nainen antoi drinkin venäläiselle. Sitten tämän piti mennä vessaan, ja nainen poltti hänet sinne.”

Kaikki arkiset asiat saivat sodan alkaessa yhtäkkiä uuden merkityksen. Sofija kertoo, että heti sodan alettua tuli tunne, että jokainen päivittäinen rutiini, jonka suorittaa, saattaakin olla viimeinen kerta.

”Kun käyn suihkussa tai halaan sukulaisiani, kirjoitan jotain, teen töitäni. Jokainen niistä saattaa olla viimeinen kerta, koska huomista ei ehkä tulekaan”, hän kuvaa sodan aiheuttamaa ahdistusta.

”En olisi koskaan ajatellut, että suurin unelmani olisi jonain päivänä, että voisin vain halata äitiäni. Haluaisin vain halata häntä”, Hrystyna sanoo.

Nyt hänellä on lähes syyllinen olo siitä, että hän voi vain istua ja juoda kahvia kaikessa rauhassa Berliinissä.

En olisi koskaan ajatellut, että suurin unelmani olisi jonain päivänä, että voisin vain halata äitiäni. Haluaisin vain halata häntä.

Maaliskuun alussa Berliinissä avattiin teknoklubit viimeisten koronasulkujen jäljiltä. Se, mikä oli ennen yksi ukrainalaisia ja saksalaisia ystävyksiä yhdistävä asia, on kuitenkin nyt poissa. Olha sanoo, ettei tulisi mieleenkään lähteä juhlimaan.

”En voisi rentoutua yhtään”, hän sanoo.

Pakolaisuus on tuonut hänelle fyysisiä stressioireita. Hän kärsii jatkuvista päänsäryistä. Uutisia on pakko lukea koko ajan, ja niitä lukiessa sydän hakkaa nopeasti. Kukaan heistä ei nuku enää kuten ennen, vaan he heräävät aikaisin aamulla tarkistamaan, mitä Ukrainassa on tapahtunut.

”Tuntuu siltä, että jos nukahdan, jotain pahaa tapahtuu”, Olha sanoo.

Hän näyttää uutista vastasyntyneistä kaksosista, joiden vanhemmat ovat kuolleet Venäjän hyökkäyksessä.

Sosiaalisessa mediassa he jakavat kuvia pommituksista ja sotaa kommentoivia meemejä. Niissä suhtaudutaan säälimättömän kyynisesti Venäjään. Keskustelemme mielenosoituksista, joita Venäjällä on ollut sotaa vastaan.

”Moskovassa on lähes 13 miljoonaa asukasta, ja tuhat ihmistä mielenosoituksessa. Se on yhtä kuin nolla”, Hrystyna sanoo.

Hänen mukaansa mitään tekosyitä, kuten että venäläiset sotilaat eivät tienneet, mihin joutuvat, on turha esittää.

”He itse asiassa tappavat siviileitä.”

Hrystynan mukaan koko maailman pitäisi nyt ymmärtää, että se, että on rauhallista, ei tarkoita sitä, etteikö kaikki voisi muuttua.

”Niin meille tapahtui. Yhtenä aamuna vain heräsimme, ja sota oli alkanut.”

”Slava ukraini!” ”Heroiam slava”, ukrainalaiset huutavat tottuneesti.

Olemme mielenosoituksessa Berliinin valtionoopperan vieressä Bebelinaukiolla.

Koko läntinen maailma on alkanut viime viikkoina toistella tätä vanhaa ukrainalaisten kansallismielisten tervehdystä: kunnia Ukrainalle. Siihen kuuluu vastata: kunnia sankareillemme.

Sofija kertoo, että sen sanomisesta tulee ylpeä olo.

Kiovalainen teinityttö, joka on tullut yksin Berliiniin, tulee juttelemaan. Puhelinnumeroita vaihdetaan.

Mielenosoituksessa tavallisten berliiniläisten perheiden lapset juoksentelevat väkijoukossa. Ukrainalaiset mielenosoittajat erottuvat. He eivät juttele kevyesti tai selaa puhelimiaan, vaan ovat hyvin keskittyneitä. Sodan todellisuus on heille toinen kuin meille, joiden kotimaassa on rauha.

Kiovalainen teinityttö, joka on tullut yksin Berliiniin, tulee juttelemaan Olhalle. Puhelinnumeroita vaihdetaan. Aiemmin tuntemattomat ukrainalaiset halaavat pian toisiaan.

Hrystyna on tehnyt kyltin, jossa kehotetaan Vladimir Putinia kiihdyttämään tapahtumia siihen vaiheeseen, jossa hän tappaa itsensä bunkkerissa.

Mielenosoituksissa käyminen tuntuu Olhan mukaan tärkeältä. Se on konkreettinen teko Ukrainan puolesta. On tärkeää, että mahdollisimman moni näyttää tukevansa Ukrainaa.

Pian Berliiniin tulon jälkeen he alkavat ystävänsä ja auttajansa Julian Melzerin kanssa miettiä myös konkreettisia tekoja oman itsen puolesta. On pakko.

Melzer on valokuvaaja ja alkuperäiseltä ammatiltaan lastentarhanopettaja. Yhdessä he ideoivat työpajoja: maalausta ja korujen askartelua. Teokset aiotaan myydä Ukrainan hyväksi.

Melzer haluaa laajentaa työpajoja muillekin Ukrainasta tulleille teineille ja lapsille.

”Muotikuvaaminen ei nyt tunnu kovin tärkeältä. Olin jo jättänyt edellisen ammattini, kunnes Putin sanoi, että hold my beer”, hän sanoo. Nyt askartelutaitoja taas tarvitaan.

Sofija kertoo, että hän haluaisi myös tanssia ja tehdä musiikkia. Ukrainassa hän on tanssinut neljävuotiaasta asti, harrastanut näyttelemistä ja käynyt laulutunneilla.

Berliinissä hän kävi ensi töikseen joogassa. Joogaohjaaja sanoi tunnin päätteeksi, että kaikki tunnin tuotot lahjoitetaan Ukrainaan. Sofija alkoi itkeä, ja kaikki tajusivat heti, että hän on sieltä.

”He sanoivat, että ei tarvitse maksaa. Mutta haluan maksaa, koska se raha menee Ukrainan hyväksi.”

Maalaaminen saa ajatukset rauhoittumaan. Ainakaan kädet eivät selaa puhelinta.

Olha on huolissaan nuorimmasta siskostaan, joka puhuu paljon kotiin menemisestä ja ikävöi ystäviään.

Kuluu reilu viikko. Taidenäyttelyn avajaisissa on paljon ihmisiä ja hyvä tunnelma. Aikaakin on kulunut, ja on helpompaa jo nauraakin välillä.

Anna esittelee sormuksia, joista osaan on pantu Ukrainan lipun värit. Tauluista monet kommentoivat sotaa.

”Siitä on ollut apua, että olen tehnyt näitä, koska ei ole koulua eikä mitään tekemistä”, Anna sanoo.

Jotkut asiat ovat vähän liikahtaneet eteenpäin. Nyt hänen mukaansa on tarkoitus selvittää, voisiko yliopistoon päästä kouluarvosanojen perusteella. Hän arvelee, että voisi aloittaa opinnot saksalaisessa yliopistossa.

Olha ja Hrystyna etsivät nyt pysyvämpää omaa asuntoa.

”Aion opiskella saksaa”, Olha kertoo.

Nuorimmasta siskostaan hän on huolissaan.

”Ljubotška puhuu paljon siitä, että hän haluaisi mennä kotiin. Hänellä on ikävä ystäviään.”

Seuraavana päivänä on lämmin kevätilma, ja Ukrainaa tukevaan mielenosoitukseen tulee paljon ihmisiä.

Se ei hellitä ikävää, mutta mielenosoitus osoittaa jälleen, että Ukraina on Berliinissäkin ihmisten sydämissä. Sisarukset eivät ole yksin.

Oikaisu 20.3.2022 kello 9.48: Jutun otsikossa luki aiemmin virheellisesti, että nuoret olisivat kiovalaisia. He ovat kuitenkin Lvivistä.

Hanna Mahlamäki, teksti

Tommi Aittala, kuvat ja videot

Tuija Pallaste, tekstin editointi ja tuottaminen

Taru Ukkola, ulkoasu

JULKAISTU 20.3.2022 © Helsingin Sanomat