Siili on rakastettu ja rauhoitettu puutarhojen asukki. Muinainen eläin ei ole juuri muuttunut dinosaurusten ajasta.

Jenna Parmala, teksti

Getty Images, Vastavalo, kuvat ja videot

Pihanurmella saattaa illan hämärtyessä näyttäytyä piikikäs kesävieras. Musta, kostea nenänpää viistää maata ja nuuhkii ilmaa, hienot tuntokarvat poskissa väreilevät. Pieni töpöhäntä on piilossa piikkipanssarin alla. Siili saapuu katsomaan, mitkä herkut puutarhassa odottavat.

Hyönteiset ja lierot ovat sille tärkeää ravintoa, mutta myös hiirenpoikaset ja sammakot maistuvat vikkeläjalkaiselle vipeltäjälle. Pienillä pyöreillä korvillaan se kuulee tarkasti hyönteiset ja lierojen liikehdinnän maanpinnan alla.

Toivottavasti siiliä ei odota pihassa maitokulho. Kuten useimmat eläimet, siilikin on aikuistuttuaan laktoosi-intolerantikko. Maitotuotteiden maisteleminen aiheuttaa sille ikävän ripulin. Silloin pihanurmelle ilmestyy vihreitä ulostelätäköitä.

Ahdistunut siili käpertyy palloksi ja nostaa niskapiikit pystyyn. Pelästynyt yksilö kiertyy piikkikeräksi ja suojelee pehmeitä osiaan. Kerää on hyvin vaikea saada auki, sillä siilin rengasmainen lihaksisto puristuu tiukasti.

Piikkipanssari antaa siilille itseluottamusta. Se ei aina piiloudu vaan äkäilee. Uhattu siili hyppii, tuhisee ja puksuttaa, jotta ajaisi uhkaajan tiehensä. Kun vaaran aiheuttaja on paennut, siili ottaa jalat alleen. Kymmensenttisillä koivillaan pyöreä eläin pystyy kiihdyttämään nopeasti juoksuun.

Pakomatkalla se saattaa törmäillä portinpieliin ja kasvillisuuteen. Pienillä nappisilmillä näkee huonosti yöllä ja päivälläkin.

Uteliaalla ja rentoutuneella siilillä on piikkien sijaan pystyssä nenä. Se nuuhkii ympäristöään tai röhnöttää tyytyväisenä kyljellään maittavan lieroaterian jälkeen. Sillä on hyvä hajuja kuuloaisti. Siksi se liikkuu hämärässä nokka tuhisten ja korvat höröllä.

Hyväkuntoista siiliä ei saa ottaa kotiinsa hoitoon. (Outi Ritvanen/Vastavalo)

Se on iltojen yksinäinen kulkija, joka ei viihdy seurassa. Taktiikka on rauhanomainen: kun siili haistaa lähelle sattuvan lajitoverin, se pyrkii kaikin keinoin väistämään. Siileillä ei ole reviirejä vaan elinpiirejä, joilla elellään vieraskoreasti naapuria kunnioittaen.

Ongelmia syntyy suosituilla ruokapaikoilla, joille voi kertyä useita yksilöitä. Yllättävä tungos puutarhan ruokakupin ääressä herättää siileissä ärtymystä ja ähinää. Ne saattavat tuhista toisilleen ja pörhistellä niskapiikkejään, menehän jo siitä!

Vaikka ruokaa riittäisi kaikille, sen jakaminen ei sovi siilin pirtaan. Alakynteen jäänyt siili piiloutuu piikkikerän uumeniin ja odottaa, että vahvempi lajitoveri kyllästyy uhoamaan.

Puhinaa, ei juuri muuta

Siili jättää luontoon vain vähän havaittavia merkkejä itsestään. Myllätty lehtikasa voi kertoa pesän paikasta. Hiekkaan painuneet pienet tassunjäljet ovat siilin, jos niistä voi laskea viisi pitkäkyntistä varvasta. Uloste on muutaman sentin pituinen terävähkö papana, jossa saattaa erottua huonosti sulaneita hyönteisen osia.

Puhinan, läähätyksen ja puksutuksen lisäksi siili ei juuri pidä ääntä. Kesäillassa voi tosin kuulua maiskutusta ja rouskutusta, kun ötököiden kitiinikuoret ratisevat siilin hampaissa. Poikaset ja emo sirittävät lintumaisesti toisilleen, mutta muut siilit lähinnä huokailevat kovaäänisesti.

Loukkaantuneita ja apua tarvitsevia siilejä hoitavan Siili kiikarissa -verkoston jäsen Anna Vasala on kuullut aikuisen potilaansa ääntelevän vain kerran. Eläin oli selvästi kuuro.

”Se ei havainnut omaa äänenvoimakkuuttaan, vaan päästeli joskus nukkuessaan kovaa haukahtelevaa ääntä.”

Siili voi kiertyä tiukalle kerälle suojautuakseen. (Getty Images)

Vasala on hoitanut kotonaan vuosien kuluessa viittäsataa siiliä. Usein avun tarvitsija on liian aikaisin horroksesta herännyt ja nälkiintynyt.

”Talvella tällaisen yksilön voi tavata vaikkapa lintulaudan alta syömästä auringonkukansiemeniä. Ne eivät ole lajin luonnollista ravintoa, ja käytös kertoo, että siilillä on hätä.”

Keväällä 2021 siilejä heräsi jo maaliskuun puolivälin tienoilla, ja huonokuntoisia yksilöitä toimitettiin kokeneille hoitajille. Vasalan pihalla aidatuissa mökeissä horrosti kahdeksan myöhäissyksyllä toikkaroinutta ressukkaa.

Siili voi herätä keskellä talvea esimerkiksi siksi, että sen pesään valuu sulamisvesiä.

Hoidokit pääsevät horrosmökeistä vapauteen, kun ruokaa on luonnossa varmasti tarpeeksi tarjolla. Kesällä Vasala pitää huolta esimerkiksi orvoista poikasista tai siileistä, joita ruohonleikkuri on vahingoittanut.

Hänen näkemyksensä mukaan siilejä havaitaan maastossa vähemmän, mutta huonokuntoisia yksilöitä tavataan jatkuvasti enemmän. Tämä kertoo, että jokin asia lajin elinoloissa on muuttumassa. Voi olla, että siilikannat pienenevät, koska ihminen hävittää niiden tarvitsemia luonnonmukaisia viheralueita taajamien lähistöllä.

Piikeistä onnenkaluja

Siili on maamme rakastetuimpia vieraslajeja. Se on yksi Suomen alkukantaisimmista eläimistä. Se on sukua maailman ensimmäisille nisäkkäille, jotka elivät samoihin aikoihin kuin Tyrannosaurus rex. Alkusiilin esi-isät juoksentelivat saniaisten suojissa jo liitukaudella 70 miljoonaa vuotta sitten.

Anatomia kertoo muinaisuudesta. Luuranko ja hampaat ovat hyvin yksinkertaiset, ne ovat säilynet samankaltaisina miljoonia vuosia. Hienomekaniikka on sen sijaan kehittynyt, lihaksisto on ainutlaatuinen.

Orbicularis eli kehälihas kulkee siilin kylkiä pitkin niskaan saakka. Ihmisellä on samanlaiset lihakset silmissä ja suussa. Siilillä lihas mahdollistaa kiertymisen kerälle niin, että keskelle jää tyhjä tila, jossa eläin pystyy hengittämään ja voi viettää pitkiäkin aikoja.

Kehälihas on valmis käyttöön vasta siilin vartuttua. Poikaset eivät vielä ensimmäisinä elinviikkoinaan kykene vetäytymään kerälle.

Muinaisista egyptiläisistä haudoista on löydetty pieniä siilipatsaita ja siilin muotoisia lamppuja. Hämärässä elävän siilin on arveltu edustaneen hyvää näkökykyä. Euroopassa ihmiset ovat jopa syöneet siilejä ja kasvattaneet niitä lihaksi. Piikeistä on tehty kampoja, taikakaluja ja lääkkeitä esimerkiksi hiustenlähtöä estämään.

Pitkä kehälihas mahdollistaa sen, että siili voi kiertyä tiukalle kerälle ja silti hengittää.

Piikeistä on myös kerrottu tarinoita. Yhden mukaan siilit käyttävät piikkejään kuin cocktailtikkuja, eli keräilevät niihin puutarhan herkullisia antimia. Eurooppalaisen siilin latinankielinen nimi ericius viittaa sodassa käytettyyn aseeseen, rautapiikeillä varustettuun hirteen, Kaarina Turtia kertoo kirjassaan Siili, pihapiirin villilemmikki. Teos on ruokinnan osalta vanhentunut mutta muuten mainio katsaus siilin arkeen ihmisen läheisyydessä.

Kun ensimmäiset siilit tuotiin Suomeen, tuhisevien piikkipallojen täytyi herättää ihmetystä. Varhaisia havaintoja on kirjattu muistiin 1700-luvulla Ahvenanmaalla. Todennäköisesti siilit ovat aluksi levinneet Viroon ja Ruotsiin ja sieltä niitä on vähitellen kuljetettu tänne. Erityisesti 1800-luvulla siilejä myytiin hyötyeläiminä. Niiden arveltiin syövän mielellään puutarhurin vihollisia, etanoita, ja jopa pitävän piikeillään jyrsijät ja käärmeet loitolla.

Käärmeitä siilien ei tiedetä jahdanneen, mutta niillä saattaa olla immuniteetti joidenkin käärmeiden myrkyille. Siili on rauhoitettu, eikä siihen saisi koskea. Siitä huolimatta etelän eläimiä on Suomessa viety Inariin asti. Kylmissä oloissa siilin horrosaika venähtää yleensä liian pitkäksi ja se menehtyy.

Lajin pohjoisin elinpiiriraja kulkenee Torniossa. Sikäläisessä kylmässä talvessa ja lyhyessä kesässä siili horrostaa jopa yhdeksän kuukautta. Näillä alueilla se hyötyy ihmisen ruokinnasta. Erityisesti naaraat ja pennut tarvitsevat nopeasti ja paljon ruokaa ennen talvihorrosta.

Naaras juoksuttaa urosta

Siilien keväisiä parittelumenoja voisi hyvinkin erehtyä luulemaan kaksintaisteluiksi. Urokset ovat heränneet jo huhtikuussa ja odottavat innokkaina toukokuun puolella talvipesistään mönkiviä naaraita.

Siilinaaras ei osoita samanlaista intoa, se uhittelee ja sähisee minkä ehtii eikä päästä lähelleen. Uroksen ei auta kuin seurata naaraan perässä. Juoksutus toukokuun yössä jatkuu pitkään. Voi mennä puoli yötä, ennen kuin parittelu alkaa. Silloin naaras laskee piikkinsä alas niin, että sen selästä tulee sileä pinta. Uros tarttuu hampaillaan naaraan niskaan päästäkseen kipuamaan selkään.

Parittelua edeltää pitkä juoksutus, sähinä ja uhittelu. (Getty Images)

Tämä käy nopeasti, ja sen jälkeen siilit lepäävät jonkin aikaa vierekkäin. Molemmilla saattaa olla useita kumppaneita. Uros uupuu keväällä, sillä se parittelee niin monen naaraan kanssa kuin vain voi. Kaikessa tohinassa se ei juuri ehdi hankkia itselleen ravintoa.

Noin viisi viikkoa paritteluista naaras synnyttää 2–10 sokeaa poikasta pesään. Ainoan poikkeuksen siilien yksinäisessä seuraelämässä tekevät emon omat poikaset, jotka kulkevat sen mukana kesäkuusta heinäkuuhun. Siili imettää alkukesän ja sen jälkeen opettaa jälkeläisensä hankkimaan ruokaa.

Siili mutustelee tupakantumppeja ja levittää haisevaa sylkitahnaa panssariinsa.

Tanskassa on havaittu, että ilmaston lämmettyä siilit saattavat saada kesän aikana kaksikin poikuetta. Ei ole varmaa, että emo ja viimeiset poikaset selviävät vaativasta talvihorroksesta. Kesän jälkeen perhe ei pidä enää yhtä, emo vieroittaa poikaset heinäkuun loppupuolella. Sisarukset vaipuvat talvihorrokseen omissa pesissään.

Loiset kuuluvat elämään

Kun siilin pesuhetki koittaa, se istahtaa takalistolleen ja pesee kielellään vatsansa pehmeää turkkia. On myös tavallista nähdä siili rapsuttelemassa itseään takajalallaan. Takatassun toinen kynsi on erityisen pitkä ja siksi hyvä piikkien puhdistukseen. Piikkien välissä kutittelee usein siilikirppu tai puutiainen. Piikkihaarniskan läpi on melko vaikea puhdistaa itseään.

Yskivä siili kärsii keuhkomadoista. Se saa niitä usein lieroista tai etanoista. Madot ovat kuin siilien flunssa, lähes jokaisella yksilöllä on enemmän tai vähemmän keuhkomatoja. Terveen yksilön menoa ne eivät juuri haittaa, mutta saattavat kuormittaa vanhan ja huonokuntoisen keuhkoja ja aiheuttaa kovan yskän. Ylipäätään siili elää loistensa kanssa usein tasapainossa, joka heilahtaa vain, jos yleiskunto muuten heikkenee. Osa siileistä kantaa myös salmonellaa.

Miksi siilit mutustelevat koiran ulostetta ja tupakantumppeja? Ne tekevät pahanhajuisista aineista sylkitahnaa, jota sitten levittävät piikeilleen. Etenkin nuoret ja urokset käyttäytyvät näin keväisin.

On arveltu, että piikeille syleksiminen liittyisi loisten häätämiseen. Todennäköisempää on, että liikkuvaiset urokset ja puolustuskyvyttömät nuoret ovat suuremmassa vaarassa joutua petojen ruokalistalle ja piilottavat siksi omaa luontaista hajuaan väkevien tuoksujen alle.

Syntyy piikit piilossa

Piikit ovat alkujaan karvoja, jotka ovat vähitellen kehittyneet teräväksi panssariksi. Ne ovat onttoja ja voivat aikuisella kasvaa jopa kolmen senttimetrin pituisiksi. Niiden tyvet ovat hyvin tummat, kärjet taas ovat vaaleat. Piikit ovat keratiinia, samaa ainesta kuin ihmisen kynnet ja hiukset. Aikuisella siilillä on niitä noin 5000–6000.

Siilin piikit tulevat esiin noin tunnin kuluttua syntymästä. (Getty Images)

Yksi piikki pysyy toimintakykyisenä vuoden ja putoaa pois, kun tilalle alkaa kasvaa uusi. Jokaisen piikin juuressa toimii oma pieni lihas, jonka avulla siili voi pörhistää ja laskea piikkiään.

Ystävällismielinen eläin pitää piikkinsä siloisina, jottei satuttaisi seuralaistaan. Uhan lähestyessä se työntää piikkejään vaaraa kohti, jotta ne uppoaisivat kipeästi hyökkäävän pedon kitaan tai nokkaan.

Siili ei synny piikikkäänä, vaan pulleana ja vaaleanpunaisena. Vastasyntyneen iho on pinkeä kuin ilmapallo ja täynnä pieniä punaisia näppylöitä. Noin tunnin kuluttua piikit alkavat kohota näkyviin ja kovettua.

Jos siili syntyy yliaikaisena tai synnytys kestää pitkään, piikit saattavat olla jo esillä maailmaan tulon hetkellä. Piikit ovat hyvin terävät, mutta lyhyet ja pehmeät, eikä poikanen osaa vielä hallita lihaksistoa niiden alla.

Mäyrä ja kettu voivat käpälillään kiepauttaa tiukan piikkikerän auki saamatta vammoja.

Harva eläin syö siilejä. Aikuisen piikit ovat jo pitkät ja kovat.

Huuhkaja ja mäyrä tiedetään kuitenkin ammattimaisiksi siilinmetsästäjiksi. Mäyrä ja kettu osaavat käpälillään kiepsauttaa siilin piikkikerän auki saamatta itse vammoja. Huuhkaja taas ei vaikuta välittävän piikeistä kynsiensä välissä.

Erikoistutkija Mervi Kunnasranta Luonnonvarakeskuksesta ja erikoissuunnittelija Anni Rautio Metsähallituksesta opettelivat avaamaan piikkikeriä, kun he perehtyivät siilien kaupunkiekologiaan. Taito oli välttämätön, sillä muuten eläimen sukupuoli olisi jäänyt varmistamatta. Kunnasranta kertoo, että ”jos kerän koppasi käsiinsä ja liikutti sitä hieman nopeammin kohti maata, siili avasi pieneksi hetkeksi jalkansa haralleen”.

Kipittää yllättävän kovaa

Piikit ovat puolustautumista varten, metsästäessään siili hyödyntää vikkeliä jalkojaan ja teräviä hampaitaan. Siilin puremaksi tullut tietää, että hampaissa on terävyyttä tehdä haava ihmisen ihoon tai sammakon jalkaan ja voimaa murtaa kitiinikuori.

Vaikka siili on pääasiallisesti hyönteissyöjä, sen tiedetään saalistavan myös lintujen ja rusakoiden poikasia. Jos siili löytää maasta linnunpesän, se voi ahmia koko pesyeen kerralla.

Siilit ovat erakkoja, mutta naaraat ja poikaset elävät jonkin aikaa yhdessä joukossa. (Getty Images)

Siili juoksee ja ui paremmin ja nopeammin kuin voisi kuvitella. Se liikkuu kevyesti vetisissä ruovikoissa ja kipittää laajoilla alueilla. Uroksen elinpiiri voi parittelun aikaan olla jopa 70 hehtaarin kokoinen.

Kunnasranta ja Rautio seurasivat Joensuussa piikkeihin kiinnitettyjen radiolähettimien avulla Erkiksi ja Hemmoksi nimettyjä siilejä. Tutkimus oli yötyötä, sillä kohteet ovat öisin vilkkaimmillaan. Erkki ja Hemmo vaelsivat Joensuun keskustasta aina kaupungin laidalla sijaitseville omakotialueille ja lähimetsiin. Kävi ilmi, että siili perustaa kesän aikana lukuisia päiväpesiä hyvin laajalle elinpiirille.

”On varsin metkan näköistä, kun siili rakentaa hataraa päiväpesäänsä”, Rautio toteaa.

Aamun valjetessa siili kantaa suussaan suuria määriä kariketta, sammalia ja kuivia lehtiä. Kun kasa on tarpeeksi korkea, se kaivautuu sisään ja pyöriskelee sitten ahkerasti, kunnes pesä on asettunut mukavasti sen ympärille. Kuumana päivänä puutarhan koristepensaan alta saattavat pilkistää koivet ja piikit. Jos piha on turvallinen, siili ei välttämättä vaivaudu edes peittelemään itseään päiväpesään.

Talveksi sammalmättääseen

Talvi on siileille vaarallinen: kuolleisuus on horroksen aikaan suurta. Horrospaikka onkin valittava tarkkaan. Esimerkiksi puutarhan syreenipensas on liian turvaton. Vietettyään kesän pihapiireissä siilit vaeltavatkin usein lähimetsiin horrostamaan. Tyypillinen talvipesä sijaitsee usein männyn juurakon alla, paksussa sammalmättäässä.

Pikkuiset käpälät ovat melko avuttomat työkalut kaivamiseen, mutta sammalta niillä sentään pystyy möyhimään pesäksi.

Usein vanhat urokset käyvät ensimmäisinä horrostamaan. Ne ovat parittelun jälkeen viettäneet kesän ruokaa tankaten ja voivat aloittaa talvilevon hyvissä ajoin. Viimeisinä horrokseen pääsevät kesällä poikineet naaraat ja niiden poikaset.

Piha-alueilla siili on aitaamattomien ja hoitamattomien puutarhojen uskollinen ystävä.

Hieman alle kilon painoinen siili selviytyy todennäköisesti talvesta, mikäli sen talvipesä on hyvä. Jos siilejä haluaa ruokkia, se kannattaa tehdä alkukeväästä heti heräämisen ja parittelun aikaan tai loppukesästä, kun urokset ovat jo käyneet horrostamaan ja naaraat ja poikaset etsivät vielä ruokaa. Kuumina kesäpäivinä siileille voi laittaa vesiastioita puutarhaan.

Horroksen aikana siilit menettävät kolmasosan painostaan. Niiden lämpötila voi laskea niin alas kuin kahteen asteeseen. Jotta siili pysyisi hengissä, sen on herättävä noin viikon välein lämmittämään kehoaan ja tyhjentämään virtsarakkonsa.

Katoavatko siilit?

Siilien määrää ei ole Suomessa arvioitu, mutta koko Euroopan alueella niiden on arveltu vähenevän. Syynä saattavat olla ilmastonmuutos, ympäristön pirstoutuminen ja elinpiirien muuttuminen. Englannissa vähenemisen on päätelty johtuvan muun muassa siitä, että suurten peltoalojen väleihin ei enää jää vesakkoa ja karhunvatukkapensaita, joiden lomaan siilit ovat perinnäisesti tehneet pesänsä. Toisaalta ilmastonmuutos saattaa vaikuttaa monella tavalla siilikantaan. Voisiko siili tehdä Suomenkin lämpenevässä ilmastossa kaksi poikuetta?

”Suomen oloissa siilit selviävät hädin tuskin yhdestä poikueesta”, Kunnasranta toteaa.

Rentoutuneella ja uteliaalla siilillä on piikkien sijaan pystyssä nenä. (Jussi Hauru/Vastavalo)

Sen sijaan niukkalumiset ja sateiset talvet pienentävät melko varmasti Suomen siilikantoja tuntuvasti. Kun siilin pesä tulvii tai jäätyy, horrostaminen käy mahdottomaksi. Voi myös olla, ettei pesän paikkaa löydy. Siili viihtyy monimuotoisessa kaupunkiympäristössä, puutarhojen lähellä olisi oltava metsää.

Piha-alueilla siili on aitaamattomien ja hoitamattomien puutarhojen ystävä. Rönsyilevä luonto on sen mieleen. Kunnasrannan mukaan ”siili juoksee kiireisenä läpi sliipattujen nurmikoiden”. Se jää pihamaalle, jolla puskat rehottavat ja siellä täällä lojuu unohtunut halkopino tai risukasa.

Piikkitakkien heimo

Siilin Erinaceidae-heimo on jakautunut neljään sukuun, joihin kuuluu neljätoista lajia. Kaukaisimmat sukulaiset elävät eteläisillä,
hyvin kuivilla alueilla.

Euroopansiili Erinaceus Europaeus

  • Harmaanruskea karkea karva. Kyljissä pitkät karvaliehukkeet.
  • Matala kallo ja leveät poskiluut, pieni alaleuka.
  • Elää Länsi- ja Pohjois-Euroopassa, myös Suomessa.

Brandtin siili Paraechinus hypomelas

  • Väritykseltään tumma, korvat ovat yhtä suuret kuin korvasiilillä.
  • Pietarin tiedeakatemian eläintieteellisen osaston johtaja Johann Friedrich von Brandt antoi lajille nimen.
  • Elää Lähi-Idän ja Keski-Aasian aavikoilla.

Nelivarvassiili Atelerix albiventris

  • Tunnetaan myös nimellä afrikkalainen kääpiösiili. Lajia pidetään paljon lemmikkieläimenä.
  • Takajaloissa onvain neljä varvasta, muilla siileillä niitä on viisi.
  • Piikit voivat olla ruskeat tai harmaat. Karvat ovat hyvin vaaleat.
  • Parittelee ympäri vuoden.
  • Elää avoimilla pelloilla ja savanneilla Keski- ja Itä-Afrikassa.

Korvasiili Hemiechinus auritus

  • Suuret suipot korvat auttavat lämmönsäätelyssä.
  • Muista siileistä poiketen erinomainen kaivaja.
  • Yksivärinen vaalea karva kasvojen ja vatsan alueella.
  • Siileistä pienimpiä: painaa täysikasvuisena 300–700 grammaa.
  • Elää Keski-Aasian ja Pohjois-Afrikan aavikoilla.

Kirjoittaja on Tiede Luonnon avustaja.

Juttu on julkaistu Tiede Luonto -lehden numerossa 4/2021.

Jenna Parmala, teksti

Getty Images, Vastavalo, kuvat ja videot

Arja Kivipelto, tekstin editointi

Petri Rotsten, ulkoasu