Maarit Verronen, teksti

Emilia Anundi HS, kuvat

Voit kuunnella jutun myös Suplassa.

Kurkistan ensimmäistä kertaa Teuronjoelle viidentenätoista melontakesänäni puolittain sattumalta, niin kuin kumiveneillessä monesti käy. Aiemmalla retkellä lähdin vesille Hausjärven Haminankylästä ja suuntasin etelään Ansionjärvelle ja Puujoelle. Koska lähtöpaikka osoittautui kelvolliseksi ja vesistö jatkuu pohjoiseen, palaan samoille sijoille ja pumppaan uskollisen Hemmo-kanoottini matkakuntoon.

Hankin Hemmon kesällä 2006 kumi- ja muovituotteita myyvästä liikkeestä. Halusin kohtuuhintaisen kanootin, jota voi kuljettaa rinkassa ja jonka kanssa voi kulkea kävellen, julkisilla liikennevälineillä ja tietenkin vesillä. Mielessäni olivat luontotaskut, jonne ei muuten pääse.

Alusta saakka oli selvää, että tekisin päiväretkiä, paljolti aina uusiin kohteisiin. Eteläisessä Suomessa on tähän tarkoitukseen riittävästi sekä vesistöjä että joukkoliikennettä.

Retkipäivä on paahteinen, on vähintään 26 astetta lämmintä ja pilvetöntä. Siksi olen tehnyt joustavan suunnitelman: aluksi lyhyttä Haminanjokea pitkin Mommilanjärven eteläpäähän ja sitten järven itärantoja myötäillen eteenpäin niin pitkälle kuin tuntuu hyvältä. Mahdollisesti poikkean jollekin järveen laskevalle joelle.

Tämän kerron myös jäntevälle melojapapparaiselle, joka ensin ohittaa pumppauspaikan rivakkaa vauhtia kovalla kanootilla ja tulee sitten vielä paluumatkallaan jokipätkällä vastaan.

Osoittautuu, että Mommilanjärvi on hitusen rehevöitynyt. On kaislaa, saraa, lummetta, ulpukkaa, vitaa – ja suosikkiani tähkä-ärviää. Sympatisoin sitä nimen takia, muuten se on samanlainen kuin kaikki muutkin. Sitä on hauska katsella pieninä esiintyminä, mutta se saattaa muodostua vesistölle ja veneilijöille riesaksi suurina kasvustoina, jollaiset voivat viestiä vesialueen perusluonteisista ongelmista.

Vesikasvillisuus estää etenemästä aivan rannan myötäisesti. Se pakottaa kymmenien metrien päähän kohti järvenselkää ja kauas metsän siimeksestä. Alkaa nopeasti näyttää siltä, ettei maisemissa ole niin paljon vaihtelua, että se kompensoisi paahteen. On rantametsiä ja rantapeltoja, jokunen rantamökki laitureineen. Lintuja ei näy.

Järvi on liian suuri kierrettäväksi kokonaan tällä säällä, tällä veneellä ja sillä asenteellani, että hemmoveneilyn pitää olla hauskaa. Se saa olla ajoittain raskastakin, varsinkin siinä vaiheessa kun kannan kanoottia asemalta tai pysäkiltä rantaan tai takaisin, mutta siitä ei saa tulla raatamista.

Päätän poiketa joelle heti, kun se on mahdollista. Unohdan pohjoisemman Pätilänjoen ja Mommilan kirkonkylän, nyt on päästävä Teuronjoelle.

Mökkirannassa vietetään iloisesti kesää. Jokisuu avautuu tontin takaa – ja heti ensimmäisillä melanvedoilla tiedän olevani oikeassa paikassa. On sopivasti varjoisaa, ja vesi on raikkaampaa kuin järvessä. Auringonvalo siivilöityy lehvistöjen läpi. Kuitenkin joki on esteetön, ei ole vesikasvillisuutta eikä risukkoja, ei kaatuneita puita. Myöhemmin maisema avartuu, tulee peltoja, ja tietenkin jokeen aina joskus jokin puu kaatuu, mutta ensivaikutelma on vahva ja pysyvä.

Tuollaisille joille Hemmo kuuluu. Niiltä näkee rantojen elämää lähietäisyydeltä: kaislikossa lymyäviä vesilintupoikueita, joelle juomaan saapuvia ja rantaheinikossa lepäileviä valkohäntäkauriita, ihmistoiminnan jälkiä. Ei ole rasittavaa aallokkoa niin kuin joskus merenlahdilla tai suurilla järvillä.

Ei myöskään tule vastaan rämettä, jossa joutuu tarttumaan kaksin käsin ruokojen ja osmankäämien varsiin ja kiskomaan ja nytkyttämään venettä eteenpäin. Yhdessä vaiheessa veneilyharrastusta teki mieli tutkia ojamaisia sivujokia, joissa tuo oli tarpeen, mutta nyt miellyttävät selkeämmät vedet.

Varjoisalla joella viihtyvät korennot ja perhoset. Lähimmäksi tulevat siniset neidonkorennot, jotka matkustavat Hemmon kannella yksittäin ja varsinkin kaksittain, toisiinsa kiinnittyneinä. Niille Hemmo on lemmenlaiva.

Vauhtiaan huomaavaisesti hidastava moottorivene ajaa ohi. En muista, että olisi koskaan mennyt toisin päin: en ole ohittanut mitään toista vesikulkuneuvoa hassunnäköisellä aluksellani, jota ystävät hyväntahtoisesti herjaavat rantaleluksi. Silti epäilen, että ainakin jotkut ohittajat vähän kadehtivat leppoisaa menoamme.

En ole koskaan ohittanut toista vesikulkuneuvoa hassunnäköisellä kumikanootillani.

En ymmärrä, miksi vesillä pitäisi liikkua lujaa. Venehessä hyvä olla, maalla matka joutusampi, sanoo suomalainen sananlasku. Se on oivallinen asiaintila. Ja luonnonäänet pitää pystyä kuulemaan.

Teuronjoella on sen verran virtausta, että se tuntuu, mutta ei niin paljon, että eteneminen uhkaisi pysähtyä. Eikä niin, että tekisi mieli lopettaa heti Lammintien sillalle. On selvää, että siihen on lopetettava, koska seuraava järkevä maihinnousupaikka on hyvin kaukana, mutta teen vielä pienen edestakaisen matkan ylävirran suuntaan.

Menomatka sillalta kääntöpaikkaan kestää vastavirtaan kaksi kertaa niin kauan kuin paluumatka. Myöhemmin selviää, että kolmenkymmenenviiden kilometrin matkalla on pudotusta kaksikymmentäkaksi metriä. Toki huomattava osa laskusta on koskipaikoissa.

Aloittelen tyhjennyspumppausta sillan luona, kun ohitse myötävirtaan menee ruotsinkielinen seurue viidellä intiaanikanootilla. Tervehditään, kuten asiaan kuuluu. Kanootit katoavat joenmutkan taakse. Näyttää siltä, että kovakanoottiretkeilijätkin ovat löytäneet joen.

Pakkaan veneen ja lähden kävelemään kohti Mommilan rautatieasemaa. Matkan varrella on Alfred Kordelinin surmapaikan tienoilla muistomerkki, joka kertoo, mitä Mommilassa tapahtui marraskuun seitsemäntenä vuonna 1917. Päivästä tuli yksi sisällissodan esinäytöksistä.

Kaikesta näkee, että ollaan vanhoissa hämäläisissä kulttuurimaisemissa. Tielinjat myötäilevät kauniisti maastonmuotoja, peltoja on viljelty kauan. Teuronjoen suu ja Mommilanjärvi ovat Kanta-Hämeessä, mutta jo edestakaisella retkellä ylävirtaan tule käytyä lähellä Päijät-Hämeen rajaa ja ehkä jopa ylitettyä se. Sitä ei ole merkitty maastoon, enkä vilkuile karttaa. Joella on hyvin vaikea eksyä, eikä maakuntarajaa ole mitään syytä varoa.

Teuronjoki kuuluu ällistyttävästi Kokemäenjoen vesistöön.

Sen katsotaan tavallisimmin alkavan mainiona kuha- ja muikkuvetenä tunnetusta Pääjärvestä. Tämä Suomen neljänneksi syvin järvi sijaitsee Päijät-Hämeen ja Kanta-Hämeen rajalla, puoliksi Lammilla ja puoliksi Hämeenkoskella, eli kuntaliitosten jälkeen Hämeenlinnassa ja Hollolassa.

Pääjärven vedet lähtevät laskemaan etelärannalta pienten lampien kautta kohti Hämeenkosken taajamaa, ja ainakin yhdelle välijoelle on annettu omakin nimi. Näin Teuronjoki ehkä alkaisikin vasta eteläisimmästä lammesta eli Pikku-Lanosta.

Ei se niin tarkkaa ole, joen alkupiste on aina epämääräinen asia. Sen määrittely-yrityksille naureskelivat jo muinaiset roomalaiset. Kun joku keskittyi johonkin turhaan ja tolkuttomaan etsintään tai selvittelyyn, sanottiin että hän etsii Niilin päätä.

Olipa sitten lähtenyt liikkeelle mistä tahansa, Teuronjoessa matkaava vesitippa näyttää Hämeenkosken taajaman eteläpuolella ja vielä Kärkölän kirkonkylän kohdallakin olevan vakaasti menossa kohti eteläkaakkoa ja Suomenlahtea. Meri on lähimmillään Porvoossa, linnuntietä noin kahdeksankymmenen kilometrin päässä Pääjärvestä. Joki mutkittelee, ja aikojen kuluessa ihmiset ovat rakentaneet siihen patoja, mutta veden kulkua ne eivät paljon haittaa. Sen sijaan Kärkölän Lappilaa lähestyttäessä eteen kohoaa ylittämätön este.

Ensimmäinen Salpausselkä. Vedenjakaja ja jääkautinen reunamoreeni. Alkujaan Salpausselkä-nimen antoi 1850-luvulla maanmittaushallituksen ylijohtaja C. W. Gyldén nimenomaan vedenjakajalle. Kyseessä oli siis oppitekoinen nimi, joka tuli siitä, että muodostuman ajateltiin salpaavan Järvi-Suomen vesiä niin, etteivät ne holahda suin päin Suomenlahteen.

1870-luvulla sanan merkitys alkoi siirtyä mannerjäätikön reunamuodostumalle. Vuosisadan vaihteessa siirtymä oli jo tapahtunut. Vedenjakajan käsitettä ei enää niinkään tarvittu, kun taas jääkauden jäljiltä syntyneet geologiset muodostumat kiinnostivat. Vedenjakaja-Salpausselkä ja reunamoreeni-Salpausselkä ovat yhteneviä vain lyhyeltä matkalta, juuri siellä missä Teuronjoki päättää ryhtyä kääntymään kohti länttä ja Mommilanjärveä, kun muualle ei selvästikään pääse.

Salpausselän juurella Teuronjoki päättää yllättäen ryhtyä kääntymään kohti länttä.

Jos vielä seurataan Pääjärvestä lähtenyttä vesitippaa eteenpäin, se joutuu edelleen pysymään vedenjakajan pohjoispuolella ja jatkamaan Haminanjoen, Ansionjärven ja Puujoen kautta Kernaalanjärveen, sieltä Hiidenjokeen, Vanajaveteen, Pyhäjärveen, Nokianvirtaan, Kuloveteen ja Kokemäenjokeen.

Lopulta se pääsee mereen: Pohjanlahteen Porissa. Sieltä on Pääjärveen 190 kilometriä. Siis linnuntietä. Vesitipat ovat itsepäisiä, joku pähkäilevämpi matkalainen olisi luovuttanut viimeistään Kernaalanjärvessä.

Melkoista peräänantamattomuutta tarvittiin siihenkin, että jokea pitkin 1870-luvulta lähtien uitettiin Pääjärveltä tukkeja Poriin saakka. Sittemmin matka vähän maltillistui, määränpäinä olivat sahat Hämeenlinnassa, Oitissa ja Kärkölän Lappilassa.

Teuronjoki oli tärkeä uittoväylä, kunnes 1960-luvun alussa tukkipuut alkoivat kulkea maanteitse. Uiton jäljiltä on jokivarressa yhä ränni Kärkölän Myllykylässä. Se on lajissaan nuori, valmistunut vuonna 1957, kun jokea perattiin ja oikaistiin ja uusi pato rakennettiin.

Seuraavan Teuronjoki-retken aloitan Lappilasta, Joentaustantien sillan luota. Matkasta tulee pitkä, sillä joki mutkittelee melkoisesti, tekee yhtä aikaa sekä pientä että isoa mutkaa. Näkee, että se on hakenut uomaa. Vielä kiemuraisempaa olisi, elleivät 1950-luvun loppupuoliskolla tulvien lieventämiseksi tehdyt oikaisut olisi hävittäneet joelta koko joukkoa pieniä kurveja. Niiden paikalla on nyt soistuvia umpikujalahtia ja kokonaan virrasta irti kuroutuneita juoluoita.

Teuronjoki on maisemassa melko huomaamaton: se virtailee rantapöheikköjen suojissa omia aikojaan, mitä nyt alavammilla osuuksilla silloin tällöin äityy tulvimaan laajalle alalle. Sitä pääsee näkemään kunnolla vain virralla meloessaan.

Joen yläjuoksun kosket ovat aikojen kuluessa antaneet voimaa lukuisille pienille myllyille, sahoille ja muille teollisuuslaitoksille, ja niistä on saanut nimensä kokonainen pitäjä. Nimi Hämeenkoski otettiin käyttöön kuntalaisten äänestyksellä vuonna 1995, sitä ennen paikkakunta tunnettiin nimellä Koski Hl (= Hämeen lääni). Itsenäinen Koski-niminen pitäjä mainitaan asiakirjoissa jo vuonna 1410.

Myös Teuronjoki tunnettiin aikoinaan toisella nimellä: se oli Isojoki erotukseksi pienemmistä puroista ja joista, jotka siihen laskivat. Paikallisiin tarpeisiin tuollaiset nimet olivat epäilemättä juuri sopivia, mutta väkisin tulee mieleen naureskelu, jota on kohdistettu läheisen kaupungin ja sen suurimman järven nimiin: Lahti ja Vesijärvi.

Suomessa on myös neljäkymmentäviisi Myllykylää ja satoja Myllykoski-nimisiä paikkoja – joista yksi Teuronjoessa Hämeenkosken keskustassa. Se tunnetaan tai on tunnettu myös nimillä Kirkonkylän koski, Kosken koski, Copaskoski, Kapaskoski ja Lamminkoski.

Suomessa on yli neljäkymmentä Myllykylää ja ja useita satoja Myllykoskia.

Odotan kiinnostuneena Koskipääntien siltaa. Se on aloitus- ja lopetuspaikan lisäksi osuuden ainoa silta, ja tien nimi saa varovaiseksi: siis sielläkin koski? Satelliittikuvissa ei näy mitään, mutta ne eivät aina ole kovin tarkkoja, ja sillanalustaa ne eivät näytä lainkaan.

Toki Hemmo selviytyisi vähän raisummastakin virrasta. Olen laskenut Vantaanjoen Katriinankosken ja Tuusulanjoen noin seitsemänkymmentä senttiä korkean pohjakynnyksen Tuusulan Myllykylässä. Jälkimmäisessä paikassa kova kanootti olisi voinut kaatua, mutta Hemmo vain niiasi.

Matkaa eivät pysäytä pienten pohjanirhamien seurauksena koskipaikoissa ja maastoraahauksissa toisinaan syntyvät vuodot ja veneenpohjan sisään tihkuva vesi. Pohja on kuitenkin parasta kuivata ja paikata aina jälkeenpäin.

Osoittautuu, ettei korkean puusillan luona ole mitään mainittavaa koskea. Koskipää on läheisen, mutta joelle näkymättömän talon nimi. Seudun maatilojen rakennukset piileskelevät joelta katsoen enimmäkseen vähän etäämmällä, peltojen keskellä, ja vain harvalukuiset kesäasumukset on rakennettu rantaan. Lappilaan syntyi pysyvää asutusta vasta 1500–1600-lukujen vaihteessa; sitä ennen se oli eränkäyntialuetta.

Joen ylle on vähän matkan päässä sillasta kaatunut puu, joka näyttää tukkivan väylän kokonaan – mutta eipä tukikaan. Joku on sahannut runkoon kanootinmentävän aukon. Kiitos!

Reitinhuoltaja ei ole ehtinyt tehdä samaa seuraavalle puulle. Tutkailen ylitysmahdollisuutta, luovun ajatuksesta, kiipeän rannalle ja raahaan kanoottia pehmeässä maastossa, kierrän puun ja palaan jokeen. Tämä oli helppo tapaus, aina ne eivät ole.

Rantametsiköissä huhuilevat metsäkyyhkyt. Jokunen pikkulintu tsirputtaa näkymättömissä, ja kalatiira käy pyytämässä joella. Harmaahaikaraa ei nyt näy. Jossain tämänkin joen varrella niitä pesii, samoin kuin monilla pienillä järvillä. Jo pitemmän aikaa niitä on tullut retkillä vastaan. Se on lintu, joka näyttää paremmalta kuin kuulostaa. Jotain sympaattista rääkäisyissä kuitenkin on, kun niitä päästelevät lennossa toisilleen kaksi kookasta, harmaata, mutkakaulaista lintua.

Ei olisi pahitteeksi, vaikka joella olisi muitakin lintuja vähän enemmän, varsinkin hyönteissyöjiä. Meditatiivista melontarauhaa pyrkivät häiritsemään paarmat, joita osuudella jostain syystä on paljon enemmän kuin keskimääräisellä vesistöretkellä. Öttiäiskarkote ei auta, ne pistävät varoittamatta, ja pistosta seuraa pitkäaikainen kipeä paukama. Ei auta muu kuin turvautua fyysiseen torjuntaan. Läps! Ja raato jokeen, kyllä se siellä jollekin kelpaa.

Viheliäiset paarmat pyrkivät häiritsemään meditatiivista melontarauhaa.

Toinen mahdollinen pulma ilmenee, kun matka on edennyt arviolta vähän yli puolenvälin. Hemmon suurimmat ilmasäiliöt, pulleat yläsivukammiot, tuntuvat ja vähän näyttävätkin löysiltä.

Hetken ihmeteltyäni keksin syyn: pumppauspaikalla oli helteisen kuumaa, kammioihin suljettu ilma laajeni ja pullisti säiliöt. Koska alasivukammiot eivät saumaväsymien takia enää kovin hyvin pidä ilmaa, myös ylemmät kammiot ovat kontaktissa viileään jokiveteen, joka on jäähdyttänyt kammioiden sisältämän ilman. Sen tilavuus on pienentynyt, mistä on seurannut löystyminen. Se ei haittaa.

Hemmon kantavuus oli uutena valmistajan ilmoituksen mukaan 160 kilogrammaa. Kaikkien rakenteen heikentymien jälkeenkin se on edelleen 130 kilon kieppeillä.

Tuntuu hyvältä tuntea kumppaninsa ja kulkuneuvonsa tuolla tavalla pitkälti yli kahdensadan retken jälkeen.

Päätän käydä tutkimassa umpikujaan päättyvän mutkan. Lähes viiden tunnin tauottoman melomisen jälkeen olen sopivasti flow-tilassa jaksamaan vielä sen. Monet retket ovat lyhyempiä: tämä ei ole ”muutaman kerran kesässä iso elämys” -harrastus, vaan ”pitkin kesää pieniä elämyksiä” -elämäntapa.

Umpikuja on rämettynyt, sieltä palatessa täytyy keikuttaa venettä, jotta laidat puhdistuvat maatuvista ulpukanlehdistä ja muusta töhkästä. Arvioin, että biohajoavat ainekset huuhtoutuvat pois loppumatkalla eikä Hemmoa tarvitse juuri pyyhkiä pakatessa tai viedä kotona suihkuun.

Teuronjoki ei ole savinen eikä möhnäinen, vaikka siihen päätyvät kahden jätevedenpuhdistamon vedet, kohtalaisesti lannoitteita pelloilta ja vedenkorkeuden vaihtelun irrottamaa maata.

Vähän ennen pääuomaan paluuta kohtaan yhden hemmoretkien vakituisista hahmoista: laiturijuttelijan, joka on kiinnostunut sekä kyselemään retkestäni että jakamaan omaa paikallistietouttaan. Umpikujamutkassa pesii telkkäpariskunta, hän kertoo. Laulujoutsen-kihlapari on myös käynyt siellä tutkimassa pesimisen mahdollisuutta.

Tämäkin mutka on ruopattu suoraksi tulvasuojelusyistä. Paha vain, että ruoppaaminen sai liikkeelle runsaasti maa-ainesta ja ravinteita, jotka rehevöittivät Mommilanjärveä.

Retki kestää viisi tuntia ja viisikymmentä minuuttia vesillelaskusta maihinnousuun. Juttuhetket lasketaan mukaan, sillä ne kuuluvat asiaan yhtä lailla kuin luontokohtaamiset. Erakkoretkiä en tee, vaikka en kokoaikaista matkaseuraa haluakaan.

Hankalankoskella, siellä missä Hämeenkosken keskustasta lähteneet melojat joutuvat rantautumaan ja kiertämään padon maitse, on nähtävillä suomalaista teollisuushistoriaa: Tampereen Pellavatehtaan rakentama, maan ensimmäinen teollinen pellavankäsittelylaitos Pellavaloukku.

Hämeenkoski ja Lammi olivat tärkeää pellavanviljelyaluetta. Tehdas pystytettiin lähelle raaka-aineen tuotantoa sekä vesivoimaa. Se toimi vuosina 1888–1955 eikä ollut miellyttävä työpaikka pölyisyyden, meluisuuden ja alkuaikoina vielä huonon valaistuksen takia. Joillekin sitkeille naisille se kuitenkin kelpasi, jopa vuosikymmeniksi.

Joessa on viisi patoa, kolme niistä Hämeenkosken taajamassa niin tiheässä, ettei välien melominen houkuta.

Jokelankosken ja Hankalankosken padoissa on kalaportaat joessa eläville järvitaimenille. Muista padoista sellaiset ainakin toistaiseksi puuttuvat, joten Pääjärveen saakka taimenet eivät pääse. Niille on jätetty jokeen kutualueita. Myös harjus viihtyy Teuronjoessa, ja sinne on virkistyskalastajia varten istutettu kirjolohta sekä luontaisen kannan lisäksi järvitaimenta.

Eteläisin pato on Kärkölän Myllykylän koskella, siellä mistä kannattaa aloittaa seuraava kumikanoottiretki. Tiedän, että meille riittää tuollakin joella vielä paljon löydettävää.

Kirjoittaja on kirjailija. Hän kertoo harrastuksestaan teoksessa Pieni kumikanoottikirja (Tammi 2011).

Juttu on ilmestynyt Tiede Luonto -lehdessä 5/2021.

Maarit Verronen, teksti

Emilia Anundi, kuvat

Arja Kivipelto, tekstin editointi

Petri Rotsten, ulkoasu ja grafiikka

JULKAISTU 29.6.2022 © Helsingin Sanomat